Sivut

sunnuntai 17. maaliskuuta 2024

2 x Vieraat kulttuurit: Leila Slimani & Kamila Shamsie

Tällä kertaa vuorossa yhteispostaus kahdesta ei eurooppalaisesta kirjasta, jotka ovat pakistanilais-brittiläisen Kamila Shamsien Poltetut varjot, sekä marokkolaiset juuret omaavan Leila Slimanin trilogian toinen osa Katsokaa kun tanssimme.


Leïla Slimani: Katsokaa kun tanssimme
WSOY, 2023
Suomennos: Sampsa Peltonen 
Lukija: Krista Putkonen-Örn
Kesto: 10 h 7 min


Katsokaa kun tanssimme jatkuu melko lailla suoraan siitä, mihin trilogian aloitusosa päättyi. Ranskalainen Mathilde oli mennyt naimisiin marokkolaisen Aminen kanssa ja elänyt tämän rinnalla töitä paiskien ja parempaa elämää tavoitellen. Siinä ohessa he olivat saaneet pojan ja tyttären. Maatila olikin vuosien aherruksen jälkeen alkanut tuottaa.

Aminesta oli tullut hieno herra, kunnioitettu mies, joka järjesti vastaanottoja uima-altaansa äärellä paperilyhdyin koristellussa puutarhassaan. Porvarismies, joka vietti uuttavuotta muiden rikkaiden seurassa ja juhli siekailematta kullanvärinen pahvitötterö päässä pikkutakki serpentiinin ja konfetin peitossa. 
Amine huokui rahaa ja ylpeyttä. Hän oli teettänyt mittatilauspukuja ja opetellut tanssimaan valssia ja mamboa. Hänen sängyssään oli maannut puoli kaupunkia. Äiti Mouilalan kuoleman jälkeen Amine oli käyttänyt tämän vanhaa taloa Berrimassa majapaikkana, jonne hän vei rakastajattaria muhinoimaan melkein homeisilla sohvilla. Joskus Amine ajoi auton keskelle auringonkukkapeltoja paikkaan, jossa kuvitteli olevansa näkymätön, ja nuoleskeli siellä jonkun tylsistyneen vaimoihmisen ryntäitä. Kerran hän oli ajanut iltamista kotiin sellaisessa kunnossa, että oli törmännyt oliivipuuhun. »En ollut humalassa, väsynyt vain», hän oli väittänyt. »Silmät menivät hetkeksi kiinni kun haukottelin.»

Aicha-tytär oli ollut Strasbourgissa opiskelemassa lääkäriksi, eivätkä he olleet nähneet tätä moneen vuoteen. 
Kun Amine meni kotiin palaavaa tytärtään lentokentälle vastaan, järkytys oli melkoinen. Amine oli alkuun tuijottanut pitkässä suoristetussa tukassa ja minihameessa kulkevaa nuorta naista kuin herkkupalaa, kunnes tämä oli ottanut pois aurinkolasinsa ja Amine oli tajunnut tuon seksikkään olennon olevan hänen oma tyttärensä. Aichan itsevarmuus suli isän tuomitsevan katseen alle, ja istuessaan hiljaa autossa matkalla kotiin, hän yritti vaivihkaa kiskoa hamettaan alaspäin. Mikä oli muotia Ranskassa, ei todellakaan ollut soveliasta Marokossa. 

Nuori polvi pääsi opiskelemaan, ja siksi heillä oli mahdollisuus kohota elämässä ylöspäin. Keskiluokkaiset opiskelijat, käsityöläisten ja kauppiaiden lapset, haaveilivat pääsevänsä korkeisiin asemiin kuten ministeriksi, ja rakentavansa uuteen, muodikkaaseen Rabatin kaupunkiin talon uima-altaineen. Uima-altaista oli muutenkin tullut menestyksen symboli, kaikki paremmat perheet Aichan kotiseudullakin rakensivat sellaisen. Jopa Amine oli rakennuttanut heille uima-altaan Aichan opiskeluvuosien aikana. 

Opiskelemaan lähdettiin Ranskaan, ja nuorisokulttuuri kopioitiin joko Ranskasta tai Hollywoodista, sillä 1950-60-lukujen amerikkalaiselokuvia ihailtiin. Marokkolaispojatkin halusivat olla marlonbrandoja. Marokolla oli tarjota vain vanha kitulias paimentolaiskulttuurinsa tai sulttaanien ylellisyys, eikä kumpikaan kiinnostanut nuorta polvea. 

CASABLANCAN JA Rabatin välissä on kahdeksankymmenen kilometrin pituinen ranta-alue, jolle marsalkka Lyautey haaveili rakennuttavansa Ranskan Kalifornian. Hänen mielestään juuri valtameren piti olla Marokon voiman ja vaurauden lähde, eikä hän ymmärtänyt, miksi maan asukkaat olivat niin pitkään eläneet ikään kuin selin mereen. Pääkaupungiksi Lyautey määräsi Rabatin, jolloin kunnianarvoisa Fès sai jäädä historiaan. Casablanca oli tuolloin piskuinen satamakaupunki, ja sen tilalle marsalkka halusi rakennuttaa koko modernin Marokon keulakuvan. Se kuvaisi Marokkoa, jonka asukkaat tekevät rahaa ja nauttivat elämästä. Marokko jättäisi taakseen kuninkaallisten kaupunkien nostalgian, tukahduttavat medinat ja ikkunattomat riadit, joiden muurien sisäpuolella asui kokonaisia sukuja perinteiseen elämänmuotoonsa jämähtäneinä. Aivan, tähän valtameren rannalle saisi nousta kaupunki valloittajille, edelläkävijöille, liikemiehille, iloluontoisille naisille ja eksotiikannälkäisille turisteille. Työläisten ja miljardöörien kaupunki, jossa olisi leveitä puistokatuja ja niiden molemmin puolin palmuja, ravintoloita, elokuvateattereita ja virheettömän valkoisia art déco -asuintaloja. Manner-Ranskan parhaat arkkitehdit loihtisivat sinne betonisia kerrostaloja, joissa on hissit, keskuslämmitykset, pysäköintihallit ja kaikki. Kaupunki saisi olla kuin keltaisessa valossa kylpevä elokuvastudion lavaste, jossa asukkaat toimivat heitä varten laaditun käsikirjoituksen mukaan. Ei enää vatsakkaita paššoja, laiskanpulskeita sulttaaneja eikä ummehtuneisiin palatseihin suljettuja kaapuihin verhottuja naisia. Ei enää heimosotia, maalaisten nälänhätiä eikä vuorten suojissa viihtyvää häveliäisyyden ja vanhoillisuuden kulttuuria. Rannikosta tulisi uusi rajamaa, ja kaikki kunnianhimoiset ihmiset unelmoisivat Marokon läntisimmän alueen valloittamisesta. 

Samaan aikaan kun köyhä maa eli vallankumouksen partaalla, yliopistolla kävi ranskalaisia luennoimassa Proustista. Casablancan kahviloissa nuoret lukivat Le Mondia ja löivät vetoa hevosista joita eivät koskaan nähneet, sillä ne juoksivat Pariisissa. Kuka olisi se suunnannäyttäjä, joka kehittäisi heidän omaa kulttuuriaan, ja halusiko eliitti edes sivistää koko kansaa? 

Kirjan aluksi esiteltiin henkilöt ja kerrottiin hiukan heidän taustastaan ja siinä samalla sai lyhykäisen kertauksen ensimmäisen kirjan oleellisimmista tapahtumista. Kirjoitin ylös kuka on kuka, mikä oli äänikirjaa kuunnellessa hyvä, sillä jouduin alussa useamman kerran lunttaamaan kuka olikaan kenen tytär, kenen veli jne

Katsokaa kun tanssimme tarjosi ensimmäisen osan tavoin koukuttavaa tarinankerrontaa ja kiinnostavaa, itselle vierasta arabikulttuuria eri maantieteellisestä sijainnista kuin yleensä. Ylipäätään tältä aikakaudelta (tai miltään muultakaan ajanjaksolta) ei Pohjois-Afrikan maista ole juurikaan luettavaa tarjolla, varsinkaan suomeksi käännettynä. Enkä todellakaan sano, että lukekaa tätä, kun ei muutakaan ole, vaan lukekaa tätä sarjaa, sillä se on hyvä!

Oli mielenkiintoista huomata, miten samanlaista tietynlainen sukupolvien välinen murros on ollut tuona ajanjaksona, vaikka kulttuurierot ovat olleet valtavat Suomen ja Marokon välillä ja ovat toki edelleenkin. Minut yllätti, miten samanlaisia kiistan aiheet ovat kuitenkin olleet; Aminen ja Salimin väliset riidat olisi voitu hieman muokattuina käydä suomalaisessakin ruokapöydässä kuusikymmentä vuotta sitten.
Amine saattoi sanoa pojalleen kutakuinkin niin, että "jos tuollainen maleksinta jatkuu, kirjoitukset eivät mene toisellakaan yrityksellä läpi. Siihen löytyy ratkaisu, pannaan sinut asepalvelukseen. Sinun iässäsi minä olin jo sodassa!" Eihän tästä puutu kuin "hiihdin joka aamu kouluun kesät talvet pelkkää ylämäkeä". Samaan aikaan äiti kantaa valmistamansa ruuan pöytään, pysyy hiljaa eikä puutu asiaan, toivoo vain, että isä ja poika lakkaisivat riitelemästä, ja entä poika, hän vain  pyörittelee silmiään isän puheille. Äiti toivoo, että saisi vähän rauhallisempia vuosia kaiken sen jälkeen mitä he ovat lastensa eteen tehneet. Hän pyykkäsi, siivosi ja kokkasi, hän oli jo yli neljänkymmenen ja tunsi itsensä ikuiseksi Tuhkimoksi. Entä miten hänet näkee Amine: lehtiä lueskelevana ja leivoksia mutustelevana kotirouvana.

Kiitokset että tätä sarjaa meille käännetään, mutta miksi ihmeessä ette lue näitä? Bloginäkyvyys on ollut aika vähäistä, ehkä kirjagramin puolella on enemmän näkyvyyttä, en tiedä, koska en sitä seuraa. 
Lukijana Krista Putkonen-Örn on aivan täydellinen valinta sarjan ääneksi.


*****


Kamila Shamsie: Poltetut varjot
Äänikirja: Gummerus, 2023 (lukukirjana 2010)
Alkuteos: Burnt Shadows, 2009
Lukija: Irene Omwani
Kesto: 14 h 46 min

 
Siitä lähtien kun Saksa oli antautunut liittoutuneille toukokuussa 1945, nagasakilainen nuoripari, saksalainen Konrad ja japanilainen Hiroko, olivat tapailleet enää vähemmän näkyvästi. Neljä kuukautta myöhemmin noin 45000 ihmistä kuoli ydinpommin räjähdyksen voimasta. Hiroko selvisi, saaden mustan linnun kaltaiset paloarvet selkäänsä, mutta Konrad oli yksi menehtyneistä. 

Hiroko ei voinut jäädä Nagasakiin, joten hän päätyi Delhiin, jossa Konradin sisarpuoli Elizabeth asuu miehensä Richardin kanssa. Brittiläinen siirtomaavalta oli tuolloin väistymässä Intiasta, ja meneillään olivat neuvottelut Pakistanin valtion muodostamisesta. Monet muslimiperheet jakautuivat, osa suurista sisarusparvista päätti jäädä Intiaan, osa lähteä Pakistaniin. Yhteen näistä perheistä kuuluu Richardin ja Elizabethin palvelija, 24-vuotias Sajjiid. Hirokon on helpompi tutustua mieheen kuin yläluokkaiseen isäntäväkeen, ja he rakastuvat. 

Joskus, kun Hiroko muisteli avioliittonsa ensimmäisiä vuosia, hän hahmotti sen parhaiten jatkuvana neuvottelujen sarjana – yhtäällä Sajjadin käsitys kodista yhteisöllisenä tilana ja toisaalla Hirokon käsitys kodista yksityisenä turvapaikkana; yhtäällä Sajjadin usko, että naapurit hyväksyisivät Hirokon, jos hän käyttäisi samanlaisia vaatteita kuin he ja viettäisi samoja uskonnollisia juhlapyhiä, toisaalla Hirokon vakaumus, että naapurit pitäisivät sitä teeskentelynä ja että heidän tulisi oppia hyväksymään hänet hänen omilla ehdoillaan; yhtäällä Sajjadin vakaumus, että miehen tulee elättää vaimonsa, toisaalla Hirokon määrätietoinen halu työskennellä opettajana; yhtäällä Sajjadin pyrkimys elämän helppouteen, toisaalla Hirokon vaistomainen taipumus kapinointiin. Hirokolle oli selvää, että heidän avioliittonsa onnistuminen perustui heidän keskinäiseen kykyynsä mukautua neuvotteluissa saavutettuihin tuloksiin – vailla katkeruutta siitä, kumpi oli kulloinkin joutunut antamaan enemmän periksi. Lisäksi, Sajjad oli huomauttanut kun Hiroko oli kerran puhunut hänelle asiasta, asialle oli eduksi, että he olivat mielestään toisilleen parempaa seuraa kuin kukaan muu maailmassa. On toki muutakin, mikä on asialle eduksi, Hiroko oli kuiskannut myöhään yöllä.

Hiroko ja Sajjid päätyvät mutkan kautta asumaan Pakistaniin, mutta kirja hyppää silloin jo 1980-luvulle. He ovat saaneet yhden lapsen, pojan nimeltään Raza. Isä ja poika eivät (tässäkään kirjassa) ole erityisen hyvissä väleissä, ja Raza kokee isän odotukset liian suuriksi. Hän epäonnistuu yliopiston pääsykokeissa ja ajautuu ystävystymään erään afgaaninuorukaisen kanssa, väittäen itsekin olevansa afgaani. Näin he päätyvät afgaanisotilaiden koulutusleirille, jonka myötä kuvaan tulee terrorismi ja sitä vastaan taisteleva CIA. Hiroko on tarinassa mukana vielä vanhuuden päivillään, mutta loppupuolella pääosaan nousee Raza ja nuorukaisen hapuilu eri kulttuurien välillä. Loppukohtaus on jännittävä, kuin kansainvälisestä trilleristä. 

Vaikka sekä äiti että poika kokevat nuorina suuria, mullistavia kohtaloita, heidän elämänsä ovat niin kovin erilaisia, ja kun miettii miten kirja päättyi, on jo tavallaan vaikea muistaa millaisissa tunnelmissa se alkoi, saati sitten Delhin tapahtumia. Shamsien kirjat eivät koskaan ole helppoja, eikä niiltä heppoista asioiden käsittelyä odotakaan, mutta loppuvaiheiden takia tämä kirja tuntui rankimmalta niistä, mitä olen häneltä lukenut. 

Laitan linkit noihin aiemmin lukemiini tähän lopuksi, sekä juttuuni Leila Slimanin trilogian ykkösosasta. Vaikka Slimanin kirjoissakin on mukana politiikkaa, tohdin niitä suositella myös ihan luku- ja sukuromaaneina. 


sunnuntai 10. maaliskuuta 2024

Jenny Bayliss: Talvipuutarha


Jenny Bayliss: Talvipuutarha
 Otava, 2023
Alkuteos: Meet Me Under the Mistletoe
Lukija: Saara Lehtonen
Kesto: 13 h 47 min



Elinor "Nory" Noel pyöritti Onnenhetket -nimistä antikvariaattia yhdessä ystävänsä ja oikean kätensä Andrew'n kanssa. Hän oli opiskellut kirjallisuutta ja taidehistoriaa yliopistossa ja kirjoittanut lopputyönsä kultakauden unohdetuista naispuolisista taidemaalareista. Hänen mielestään asiakkaiden oli hyvä tutustua kirjoihin kunnolla ennen ostopäätöstä, niinpä Onnenhetkissä oli useampi viihtyisä lukunurkkaus. Välillä Andrew saikin - ihan aiheesta - kiusoitella Norya siitä, ettei tämä oikeastaan halunnut myydä kaikkia kirjojaan. 

Nory oli tutustunut parhaaseen ystäväänsä Ameerahiin kalliissa yksityiskoulussa, johon hän itse oli aikoinaan saanut stipendin. Heidän luokkansa oli ollut kouluaikoina niin tiivis porukka, että oli ollut vaikea uskoa heidän milloinkaan ajautuvan erilleen. Niin oli kuitenkin käynyt, ja edellisen kerran he olivat olleet yhdessä koolla surullisissa merkeissä, yhden heistä hautajaisissa. Nyt oli luvassa iloisemmat juhlat, sillä heidät oli kutsuttu viettämään Jennan ja Charlesin häitä vanhaan Robinwoodin linnaan, ja vieläpä kokonaiseksi viikoksi, niin että he voisivat jälleen viettää kunnolla aikaa yhdessä. Norylle linna ja sitä ympäröivä kylä olivat tuttua seutua, jossa hän oli viettänyt lapsuutensa.

Koko hänen lapsuutensa ajan oli Talvipuutarha ollut hänen suosikkipaikkansa, ja hän hidasti nyt askeleitaan vaikka kylmyys oli jo tehnyt hänen jäsenensä lähes tunnottomiksi. Mikä tahansa kukka pystyi hurmaamaan, kun aurinko paistoi lämpimästi ja päivät olivat pitkiä, Nory ajatteli, mutta vain aivan erityislaatuinen kasvi kykeni kukkimaan, kun lämpötila oli nollassa ja päivät pimeitä. Pienet maahan upotetut valaisimet korostivat violetteja kanervia, kirkkaanpinkkejä maksaruohoja – ”jääkukkia”, kuten hänen isänsä niitä kutsui – ja talvijasmiinin keltaisia kukkaryöppyjä. Mutta eniten Elinor rakasti jouluruusuja. Niiden tummat, terävän sahalaitaiset lehdet muodostivat kontrastin kukintojen pehmeisiin, puuterisiin kelloihin ja hilkkoihin, jotka kumartuivat kainosti maata kohden.

Nory oli porukan ainoa sinkku, ja häntä hieman arvelutti koko tapahtumaan osallistuminen ja kaikkien luokkatovereiden tapaaminen, etenkin siksi että hänellä oli ollut lyhyt ja surkea seksisuhde yhden heistä kanssa. Guy ei välttämättä osaisi hoitaa kohtaamista sivistyneesti.
Ameerah sai Noryn suostuteltua mukaan, ja hyvä niin, sillä Nory on iloisesti yllättynyt tavatessaan linnan puutarhassa Isaacin, joka on jäänyt kotiseudulle töihin, vieläpä puutarhuriksi Noryn isän yritykseen. Isaac on Noryn kanssa samanikäinen, mutta kävi taannoin kunnallista koulua, eikä kuulunut siksi heidän opiskelijaporukkaansa, päinvastoin monet yksityiskoululaiset olivat kohdelleet häntä huonosti. 

Nory ja Isaac alkavat viihtyä toistensa seurassa, vaikka muutama mutkakin on matkassa. Ensinnäkin Isaac kantaa kaunaa Noryn luokkatovereita kohtaan ja toisekseen Noryn veli, joka on nykyään Isaacin ystävä, on kovin suojeleva sisartaan kohtaan, eikä missään nimessä haluaisi näiden kahden seurustelevan keskenään. 
He ovat kuitenkin jo aikuisia ihmisiä jotka tekevät itse päätöksensä, mutta eivät haasteet siihen pääty. Viikko on lyhyt aika, ja sen jälkeen Norya odottaa oma elämänsä Lontoossa. Miten siihen voisi sovittaa maalaispuutarhurin satojen kilometrien päässä?

Bayliss on kirjoittanut kolme romaania, jotka on kaikki myös suomennettu. Kuuntelin niistä ensimmäisen englanniksi ja nyt nämä kaksi suomeksi, en tiedä vaikuttiko kieli vai läpi kirjan kantava jouluteema kuuntelukokemukseen, mutta ensimmäinen kirja on edelleen suosikkini.
Tuo ensimmäinen on nimittäin hyvin jouluinen, nämä kaksi jälkimmäistä taas talvisia kirjoja, joissa joulu on pienesti mukana. Osuuden pienuuden vuoksi Talvipuutarhaa voi huoletta lukea näin hankien keskellä vielä joulun jälkeenkin. 
Kirjassa oli mukana muutakin kuin opiskeluaikojen muisteloa ja romantiikkaa, esimerkiksi vanhoja taidepiirustuksia. Twistejä olisin ehkä kaivannut joukkoon enemmän, mutta hyvin silti viihdyin. 


maanantai 4. maaliskuuta 2024

Gabrielle Zevin: Huomenna, huomenna ja huomenna


 Gabrielle Zevin Huomenna, huomenna ja huomenna
Gummerus, 2024
Lukija: Mirjami Heikkinen
Kesto: 15 h 50 min


Sadie Green ja Sam(son) Masuri olivat tutustuneet lastensairaalassa 1998, kun Sam oli ollut auto-onnettomuudessa ja murtanut pahasti jalkansa, ja Sadien sisar oli ollut saamassa syöpähoitoja. Sisar jäi henkiin, mutta Samin jalka vaati lukuisia leikkauksia ja vaivasi vielä aikuisenakin. 
Sairaalan hoitajat olivat saattaneet heidät yhteen huomattuaan, että Sam suostui puhumaan Sadielle, mikä oli harvinaista, sillä poika oli ollut onnettomuuden jälkeen sulkeutunut. Sadien vanhemmatkin kannustivat tytärtään käymään Samia katsomassa "hyväntekeväisyyskohteena", sillä sellaisia piti suorittaa ennen bar mitzvahia. Lapset ystävystyivät, mutta kun Sadie jäi kiinni pitämistään käyntisuorituksista Sam suuttui, eivätkä he olleet puheväleissä moneen vuoteen.

Ammattimaisten pelisuunnittelijoiden maailmassa oli vähän naisia, vielä vähemmän kuin naisopiskelijoita oli teknologiainstituutissa MIT:ssa jonne Sadie oli päässyt opiskelemaan. Siksi hän ei halunnut tuhota urasuunnitelmiaan sillä, että hänen CV:nsä alkaisi sanoilla Dov Mizrahin teini-ikäinen rakastajatar. Dov oli Sadien opettaja ja hyvin kuuluisa pelisuunnittelijoiden parissa. Hän oli myös naimisissa, mutta luvannut jättää vaimonsa. 
Niin rakastunut kuin Sadie olikin, hänen oli ajateltava myös sitä tulevaisuutta, jossa Dov ei olisi enää mukana. 

Sam ja Sadie olivat puhumatta kuusi pitkää vuotta. Sam oli kuvitellut, että maailma olisi täynnä Sadie Greenin kaltaisia ihmisiä ja tyttö olisi korvattavissa, mutta ei se ollut. Harvard oli osoittautunut aivan erityiseksi pettymykseksi, ei sillä etteikö siellä olisi ollut muitakin kenen kanssa saada aikaan 20 minuutin älykäs keskustelu, mutta edes Marx, hänen luova, nokkela ja uskollinen kämppiksensä, ei ollut Sadie. Niinpä heidän kohdatessaan sattumalta Sam vaati Sadieta suunnittelemaan kanssaan tietokonepelin, ja siitä alkoi yhteinen uransa joka johti Unfair Gamesin perustamiseen. 

Huomenna, huomenna ja huomenna oli minulle aika erikoinen valinta kuunneltavaksi. Lähes kuusitoista tuntia kirjaa pelimaailmasta, aiheesta, joka on minulle hyvin vieras, eikä ole missään kohtaa edes kiinnostanut. Onko tällainen kirjavalinta pelkästään uhka, vai voiko se olla myös mahdollisuus?

Kustantajan mainoslause  "Intohimoisen vastaanoton saanut ilmiöromaani täynnä ysärinostalgiaa" sekä karkottaa (en ole ilmiöiden perään), että houkuttelee (ysärinostalgia). 
Tämä on varmasti kirja, jota voi lukea monella tavalla, ikään kuin eri terävä kärki edellä. Minulle tämä oli sitä ysäriä ilman muuta, mutta myös kirja ystävyydestä, ja ehkä kaikkein eniten juuri ystävyydestä ja sen vaikeudesta ja rosoisuudesta. Ja tuon ystävyyden ja juuri sen realistisen käsittelyn myötä pidin tästä oikein paljon, ja koin kirjan omakseni minäkin. Zevinin henkilöt ovat kaikkea muuta kuin sokerikuorrutettuja, he eivät ole useinkaan kovin "kivoja", eikä lukijakaan heistä tai heidän valinnoistaan pidä aina tai useinkaan, mutta ei Huomenna, huomenna ja huomenna olekaan mikään harlekiinikirjan tarina, se on sellainen kuin elämä ja ihmiset ovat. Välillä rasittavia, usein itsekkäitä. 

Kerronta oli todella koukuttavaa, ja kuuntelin tätä aika haipakkaa aina kun vain ehdin. Pidin myös siitä, että aina välillä kirjailija antoi viitettä tulevasta, yhtäkkiä tuli esimerkiksi pätkiä haastatteluista joita he tulivat myöhemmin elämässään antamaan. Tiesit siis eteenpäin, jonnekin tulevaan, ja ne väläykset olivat yhdenlaisia koukkuja, jotka ainakin minuun toimivat hyvin.
Saattaa hyvinkin olla, että tässä on jo vuoden yllättäjä!


tiistai 27. helmikuuta 2024

2 x Amanda Vaara - Villa Venla sarjan päätös


Kun Amanda Vaaran eli kirjailija Niina Hakalahden sarja Villa Venla alkoi vuonna 2017, suorastaan ahmin sen ensimmäisen osan, Pientä fiksausta vailla. Kirjassa Venla teki sen mistä olin itse pitkään ihan oikeasti haaveillut, eli osti vanhan koulun ja kunnosti sen kodikseen, sekä aloitti majatalon pitämisen. Sarja on nyt edennyt viimeiseen osaansa joka on peräti seitsemäs. 

Viisi ensimmäistä osaa luin paperikirjoina ja kuudennen kuuntelin viime vuonna, mutta juttu jäi keskeneräisenä julkaisujonoon. Koska olin päässyt näin pitkälle, halusin saada sarjan päätökseen, joten latasin Omalla tontilla luureihini. 
Tässä tulee aiempia osia ajatellen väkisinkin juonipaljastuksia sisältävä koonti näistä kahdesta viimeisestä osasta, sekä jutustelua sarjasta kokonaisuudessaan.

Amanda Vaara: Routavaurioita
Karisto, 2022
Villa Venla #6
Lukija: Mervi Takatalo
Kesto: 6 h 04 min


Venla asusteli Ruusukartanossa kaksin Juhon kanssa, kun Petri oli tehnyt heidän puolestaan sen valinnan johon Venla ei ollut pystynyt, ja jättänyt hänet.
Venla puolestaan oli katkaissut välit Jörniin sen jälkeen kun Sini Hänninen -niminen nuori nainen oli soittanut hänelle ja kertonut, että hän ja Jörn odottivat vauvaa ja että he olivat aikeissa muuttaa yhteen. Jörn oli kyllä laittanut Venlalle viestejä joissa vakuutti ettei isyys ollut mahdollista, mutta Venlan reaktio kaikkeen oli laittaa Jörnille esto päälle.

Amanda Vaara: Omalla tontilla
Villa Venla #7
Karisto, 2023
Lukija: Mervi Takatalo
Kesto: 6 h 18 min

Amandan oli hankala oppia muistamaan uutta kutsumanimeä, jota tytär halusi itsestään käytettävän. Entinen Eedla, nykyinen Edi etsi itseään ja paikkaansa maailmassa
Kovasti sitä omaa paikkaansa etsi edelleen myös Amanda itse, ja etenkin hän sai pähkäillä mieskuvioitaan. Viime aikoina hän oli tapaillut useampaakin tielleen osunutta kaksilahkeista, ja sitten oli tietenkin Jörn eli Juuso, hänen nuorimmaisensa isä, joka oli kovasti ainakin pyrkinyt olemaan läsnä pojan elämässä.

Ajatukseni sarjasta kokonaisuudessaan ovat yhteen sanaan kiteytettynä sekavat. 
Kun Villa Venla alkoi, olin tosiaan innoissani. Halusin lukea nimenomaan siitä Venlan taloprojektista ja alussa juonikuviot pitkälti pyörivätkin bisneksen rakentamisen ympärillä. Mutta eipä siinä kauaa mennyt, kun majoitustoiminta ym jäivät täysin taka-alalle ja pääroolin kirjoissa sai Venlan heittelehtivä rakkauselämä ja tulihan siinä hötäkässä saatua yllätysvauvakin. Monesti Venlan käyttäytyminen oli kaikkea muuta kuin ikäisensä mukaista ja ihmettelin, ja pakko sanoa, että myös harmittelin sitä, minne kirjailija Venlaa johdatteli. Sen mitä matkan varrella näin muiden lukijoiden kommentteja, olivat ne samansuuntaisia, ja näin monien ainakin "uhkaavan" jättää sarjan kesken. Itse pääsin maaliin, mutta tutkaillessani sitä, miten Venla kehittyi näiden vuosien aikana, niin hänen nyt päästyään maaliin niiltä osin mitä lukijat pääsevät Venlaa seuraamaan, enpä kehuisi hänen kasvaneen ihmisenä, ehkä pikemminkin selvinneen karikoista jotenkuten. 

Purnauksen jälkeen niihin ruusuihin. Olin kuitenkin siinä mielessä tyytyväinen viimeiseen osaan, siihen miten se sitoi vuosien elämäntarinat nippuun ja pidin positiivisesta, kuitenkin vähän avoimeksi jätetystä lopusta. Eli ei liian loppuunpureskeltua. Moni kirjailija ei enää tässä kohtaa malttaisi olla kirjoittamatta liian tiukkaan viritettyä tulevaisuutta kaikille, joten arvostan! Tästä eivät kaikki kommentoijat olleet käyttämässäni äänikirjapalvelussa pitäneet, vaan siellä oli myös pohdintaa siitä, että kirja loppui kesken eikä kerrottu prikulleen miten Venlan ja Ruusukartanon kävi. Ei kerrottu ei, mutta annettiin riittävästi vinkkiä, ja tavallaan lukijalle mahdollisuus päättää, saiko Venla näillä spekseillä ritarinsa valkoisella ratsulla. 

lauantai 24. helmikuuta 2024

2 x kirjakauppa Lontoossa - Annie Lyons & Natalie Jenner


Olen viime aikoina kuunnellut lukuisia kirjakauppaan sijoittuvia romaaneja, ja jostain syystä ne sijoittuvat aina Englantiin ja vielä tarkemmin Lontooseen, niin myös tämä kaksikko.

Pommisuojan lukupiiri sijoittuu - kuten nimestä voi päätellä - sotavuosiin, ja Natalie Jennerin Bloomsburyn naiset välittömästi sotaa seuranneisiin vuosiin. Aloitetaan siis Pommisuojan lukupiiristä.

Annie Lyons: Pommisuojan lukupiiri
Aula & co, 2023
Lukija: Outi Vuoriranta
Kesto: 10 h 14 min

Pommisuojan lukupiirissä Gertie Bingham oli jäänyt leskeksi ja pyörittämään yksin puolisonsa Harryn kanssa perustettua kirjakauppaa. Gertie oli melkein kuudenkymmenen, ja mietti olisiko jo aika luovuttaa kirjakauppa eteenpäin seuraavalle sukupolvelle, ja kenties muuttaa vallan pois Lontoosta, etenkin kun pääministeri Chamberlainin puheista huolimatta vaikutti siltä, että Britannia oli matkalla kohti uutta sotaa.

Mutta kohtalo päätti toisin. Kun saksalaisia lapsia alettiin lähettää Englantiin turvaan Hitleriltä ja uhkaavalta sodalta, myös Gertie, jonka avioliitto oli jäänyt lapsettomaksi, päätti kantaa kortensa kekoon. Niinpä hänen luokseen Lontooseen muutti teini-ikäinen Hedy. Gertie ryhtyi auttamaan myös tytön vanhempien saamisessa Englantiin, mutta ennen kuin suunnitelma ehti toteutua, julistettiin pelätty sota Britannian ja Saksan välille. 

Kun sota alkoi näkyä ihmisten arjessa, elintarvikkeita alettiin säännöstellä ja pakolliset pimennykset astuivat voimaan, Gertie huomasi miten paljon enemmän ihmiset alkoivat lukea, ja miten kovasti sellaiselle rauhoittavalle ajanvietteelle kuin lukupiirille, oli edelleen tarvetta.

Harry oli aina sanonut, että parhaat asiat elämässä saivat alkunsa kirjoista, ja kun seuraavien viikkojen ja kuukausien ajan Gertie ja Hedy jakoivat rakkautensa tarinoita kohtaan teen ja pikkuleipien ääressä, Gertie sai taas muistutuksen siitä, kuinka viisas hänen miehensä oli ollut. Gertie esitteli Brontën ja Wodehousen, ja Hedy tutustutti Gertien von Droste-Hülstoffiin ja Hesseen. Kun molempien suosikkikirjat oli käyty läpi, he siirtyivät uusiin kirjailijoihin. Yhdessä he löysivät Edna Ferberin, Winifred Holtbyn, Aldous Huxleyn ja näiden lisäksi monta muuta. Gertie ilahtui huomatessaan, että heillä oli samanlainen maku, ja lisäksi Hedy keskusteli tarinoista, henkilöhahmoista ja kirjallisuudesta intohimolla, jonka Gertie tunnisti, mutta jota ei ollut tuntenut enää moneen vuoteen. Ei enää Harryn kuoleman jälkeen, kun tarkemmin ajatteli. Hänen rakkautensa lukemista kohtaan oli sammunut, mutta nyt Hedy auttoi häntä herättämään tuon ilon henkiin.

Kirja oli viihdyttävä ja antoi myös ajattelemisen aihetta, monellakin tapaa. Ei siis aivan köykäisintä feelgoodia, mikä sopii itselleni, sillä jaksan harvoin kuunnella kovin höttöistä rakkaushömppää. Se näissä sota-ajan kirjakauppakirjoissa on myös kiinnostavaa, että kaikki kirjailijat käsittelevät samoja tapahtumia hyvinkin eri tavoin, ja sitä myöten lukijakin saa aina hiukan uusia näkökulmia, samalla kun monet aiemmin luetut ovat edelleen muhimassa siellä takaraivossa.

Natalie Jenner: Bloomsburyn naiset
Minerva, 2022
Lukija: Annu Valonen
Kesto: 14 h 28 min

Grace Perkins ja Vivien Lowry olivat olleet töissä Bloomsburyn kirjakaupassa sodan päättymisestä lähtien, ja he olivat sen ainoat naistyöntekijät.
Grace ei ollut edes erityisemmin kiinnostunut kirjallisuudesta, mutta työmatka oli lyhyt ja kätevä. Ystävyys Vivienin kanssa oli merkittävä syy siihen, miksi Grace oli pysynyt töissä juuri kirjakaupassa, vaikka heidän pomonsa, kaunokirjallisuuden osaston johtaja Alec McDonaugh, oli täysi tyranni. Toinen syy oli palkka, sillä hänen aviomiehensä Gordon oli työttömänä, ja mies kävi aina vain huonotuulisemmaksi. Heidän poikansa olivat syntyneet vähän ennen sodan syttymistä, mistä syystä Grace oli joutunut kasvattamaan heidät lähestulkoon yksin. Työpaikka antoikin hänelle myös eräänlaista vapautta lähteä kotoa.

Vapaus oli kirjakaupassa kuitenkin suhteellinen käsite, sillä koko myymälää sekä sen osastoja johtivat tiukalla otteella miehet, eikä muunlainen järjestely voisi edes tulla kyseeseen. Kirjakaupassa oli myös yksityiskohtainen, 51 sääntöä sisältävä ohjetaulu, jonka myymälänjohtaja Herbert Dutton oli laatinut. 

Natalie Jennerin edellisestä romaanista Jane Austenin talo sen lukeneille tuttu palvelija Evie (Evelyn) Stone oli jättänyt pikku kylän ja lähtenyt opiskelemaan. Hän oli ensimmäisiä Cambridgen yliopistosta valmistuneita naisia sen 800-vuotisessa historiassa. Valmistuttuaan hän oli toivonut voivansa työllistyä tutkimusassistenttina, ja oli mielissään professorinsa kirjoittamasta erinomaisesta suosituskirjeestä, tietämättä että tämä kirjoitti lähes identtiset kaikille opiskelijoilleen, myös miehille, joiden oli muutenkin niin paljon helpompaa työllistyä. Niinpä Evie eräänä päivänä vuonna 1950 käveli sisään kirjakaupan ovesta ja jäi sinne töihin. Myöhemmin kävi ilmi, että Eviellä oli myös toinen, aivan tietty syynsä hakeutua töihin nimenomaan Bloomsburyn kirjakaupan harvinaisten kirjojen osastolle.

1950-luku on kuitenkin suurten muutosten aikaa myös kirja- ja kustantamomaailmassa, eikä tämä jäänyt huomaamatta kirjakaupan naisilta. Vivienillä, Gracella ja Eviellä on aivan omat suunnitelmansa niin Bloomsburyn, kuin oman elämänsäkin suhteen.

Alec tuijotti naisia. Herra Dutton oli ollut poissa nyt kaksi viikkoa, ja Alecilla oli vaikeuksia pysytellä kaunokirjallisuusosaston pitkän idea- ja vaatimuslistan tasalla.
”Meillähän on tapahtumia”, hän sanoi. ”Iltaisin. Jotta emme häiritsisi asiakkaillemme varattua aikaa.”
”Niissä käy vain miehiä”, Grace huomautti.
”Muistatko, kun Stephen Spenderiä motattiin nenään viime vuonna runonlausuntatilaisuudessa?” Vivien kysyi Gracelta tönäisten tätä leikkisästi kylkeen.
Spender oli Alecin lempirunoilija, ja Alec oli ollut yleisön joukossa sinä surullisenkuuluisana iltana. Alec irvisti, ja naiset purskahtivat hillittömään nauruun.
”Äideillä on päivisin enemmän aikaa”, Grace sanoi, kun hän ja Vivien olivat toenneet naurustaan.
”Kirjakauppa ei ole päiväsaikaan paikka, jonne tullaan puhumaan”, Alec intti. ”Kirjakaupat ovat luku- ja ostopaikkoja.”
”Tiedän jo, kenet aion kutsua ensimmäiseen tapahtumaan”, Vivien sanoi.
”Sanoin lukupaikkoja.”
”Du Maurierin.”
”Daphne du Maurierin? Sen rakkausromaanikirjailijanko?” Alec ähkäisi väheksyvästi.
”Hän ei ole mitään sinne päinkään!” Vivien äyskäisi takaisin. ”Mitä se edes tarkoittaa? Voi, miten minä vihaan sitä, että…”
Grace astahti eteenpäin ja laski kätensä Vivienin käsivarrelle. Vivien vaikeni vastahakoisesti ja hengähti syvään ennen kuin jatkoi tyynempään sävyyn.
”Hän on yksi meidän harvoista kansainvälisistä tähdistämme – erittäin tuottelias kirjailija, jonka kirjoja lukevat kaikki.” Vivien mulkoili Alecia. ”Tunnustavat he sitä tai eivät.”
Alec nojautui taaksepäin tuolillaan. ”Miten aiot saada neiti du Maurierin esiintymään meidän pikku kauppaamme?”
”Jätä se minun huolekseni”, Vivien vastasi samaan vakuuttavaan tapaan, jolla puhutteli asiakkaita. ”Jätä kaikki minun huolekseni.”

Minulla ei ollut Jane Austenin talon jälkeen aikomusta tarttua tähän kirjakauppakirjaan, siitä huolimatta että kirjakauppa tapahtumapaikkana on aina lähtökohtaisesti kiinnostava, sillä jos esikoinen oli melko verkkainen, tämän on sanottu olevan vielä hitaammin käynnistyvä. Mutta sitten tuli vuoden 2024 HelMet-haaste, ja siinä kohta 27: Kirja kertoo jälleenrakentamisesta. Siihenhän heti sodan jälkeiseen aikaan sijoittuva, pahasti pommituksista kärsinyt Lontoo sopii mainiosti, eikö?

Periaatteessa kyllä. Varsinaista kaupungin saati Britannian jälleenrakennusurakkaa kirjassa sivuttiin vain aivan ohimennen ja sitä näkökulmaa olisin kaivannut enemmän, joten voi olla, ettei Bloomsburyn naiset edes päädy suunniteltuun kohtaan. Toisaalta, kyllä jälleenrakennusteemaa voi ajatella useammaltakin kantilta.

Itse kirjasta sitten, kävikin niin, että tämä vastarannan kiiski syttyi enemmän kirjakaupan uudistamiselle kuin Jane Austenin talon pelastushankkeelle. Juoneltaanhan kirjat ovat saman tyyppisiä, eli molemmissa on ryhmä ihmisiä joille muodostuu jokin agenda jota sitten lähdetään toteuttamaan, vaikka on toisia ihmisiä, jotka luovat sille vastoinkäymisiä. Tämän kirjan loppuhuipennus oli enemmän minun makuuni kuin vastaava Austenin talossa, joka ei minun mielestäni oikein koskaan päässyt samanlaiseen vauhtiin. Romantiikkaakin tähän oli sotkettu vähemmän kuin esikoiseen, mikä on iso plussa tällaiselle kuuntelijalle joka ennemmin halusikin uppoutua kunnolla kirjamaailmaan. 
Mukana oli myös tosielämän kirjailijoita ja muita kulttuurialan vaikuttajia, kuten Daphne du Maurier, Ellen Doubleday, Samuel Beckett ja George Orwellin leski Sonia Blair.
Natalie Jenner taas on alkujaan englantilaissyntyinen juristi, joka asuu nykyään Kanadassa ja on itsekin entinen kirjakauppias. 


maanantai 19. helmikuuta 2024

Ann Rosman: Marstrandin myrkyttäjä


Ann Rosman: Marstrandin myrkyttäjä
 Bazar, 2021
Alkuteos: Mercurium, 2012
Lukija: Sanna Majuri
Kesto: 13 h 38 min


Olen pikkuhiljaa kuunnellut Ann Rosmanin sarjaa ja edennyt nyt neljänteen osaan. Seitsemäs osa ilmestyi suomeksi viime joulukuussa.

Nykyhetkessä eli vuonna 2011 tavattiin riitaiset sisarukset Carl-Henrik, Hugo ja Maud.
Maudilla oli aikoinaan riittänyt kosijoita, sillä monia houkutteli Stolan, valtava kartano, joka neljänsadan vuoden sääntöperintötilana olemisen jälkeen tultaisiin jakamaan osiin ja siinä kreivin ainoa tytötkin tienaisi sievoisen omaisuuden. Lähes 12000 hehtaarin alueeseen kuului neljä pienempääkin kartanoa, eli mistään pienestä perinnöstä ei ollut kyse.
Maudin ja Magnuksen kaksi lasta olivat jo perineet omat tiluksensa, joille oli nyt tarkoitus rakentaa heille mukavat talot. 

Hugo ja Maud (ja yhtä lailla hänen miehensä Magnus) olivat järkyttyneitä kuullessaan, ettei heidän odottamansa perintö kuitenkaan ollut selvä juttu. Isän kuoltua isoveli Carl-Henrik oli kiistänyt tämän tekemän testamentin, ja vaati suurtilan säilyttämistä jakamattomana, jolloin se päätyisi kokonaisuudessaan hänen hallintaansa.

Toisessa aikatasossa lähtien vuodesta 1801 tapasimme 
Mettan, eli Metta Charlotta Fock Ridderbielken, joka on todellinen historian henkilö. Metta syntyi vuonna 1765 ja naitettiin 18-vuotiaana hidasjärkiselle Henrik Fockille, joka oli ilmeisen huono valinta Mettalle. Hän järjesti miehensä pian holhouksen alaiseksi, mistä huolimatta he saivat viisi lasta ja elivät yhdessä perheenä, kunnes kaksi Mettan lasta ja Henrik kuolivat. Tätä pidettiin epätodennäköisenä sattumana, ja koska Metta oli aiemmin pyrkinyt hankkimaan markkulia (eli arsenikkia) rottaongelmaan ja hänet oli tavattu komean metsänvartijan seurassa, ikäänkuin yksi plus yksi on kolme, ja kuin yhteisestä päätöksestä Metta alettiin nähdä myrkyttäjänä joka halusi vaihtaa perheensä tuohon riistanvartijaan. Metta päätyi tutkintavankeuden jälkeen  pahamaineiseen Marstrandin linnoitusvankilaan, jossa yleensä pidettiin paatuneita rikollisia - jotka olivat miehiä. Metta olikin tuon paikan ainoa naisvanki. Hän olisi halunnut kirjoittaa tarinansa paperille, mutta kun hänelle ei annettu kirjoitusvälineitä, hän kirjoi kohtalonsa käänteet pienille kangastilkuille ja ne ovat oikeastikin säilyneet nykypäiviin.

Komisario Karin Adler jatkaa elämäänsä veneessä ja viihtyy siellä erinomaisesti. Seurustelu Johanin kanssa jatkuu ja junnaa vähän paikoillaan, siihen kaipaisin seuraavassa osassa jotain säpinää!

Karin saa tutkittavakseen rikoksen johon liittyy aiemmin mainitsemani riitaisa sisaruskolnikko, kun Carl-Henrik sekä tämän poika Viktor surmataan Marstrandin linnoituksessa pidetyissä seurapiirinaamiaisissa, jotka sisarusten täti järjestää. Löytyvätkö murhien motiivit perintökiistasta vai kenties kauempaa menneestä?
 
Ilmeisesti”, Karin aloitti, ”suuri osa vieraista ei illan aikana poistunut lainkaan Ritarisalista, joten heidät voimme poistaa epäiltyjen listalta. Pysyttekö kärryillä?” Hän levitti pöydälle Eiweltä saamansa linnoituksen pohjapiirroksen. ”Meidän pitää verrata muiden olinpaikkoja todistajanlausuntoihin ja selvittää, onko niissä ristiriitaisuuksia ja kenellä olisi ollut tilaisuus työntää Viktor alas linnanpihalle ja Carl-Henrik kaivoon.”
”Työntekijöillä itse asiassa on siihen paremmat mahdollisuudet kuin vierailla. He myös tuntevat paikan”, Robert pohti ja kysyi samaan hengenvetoon, saisiko kahvia lisää.
”Toki, mutta onko jollakulla työntekijöistä jokin syy saada isä ja poika Ekeblad hengiltä. Carl-Henrik Ekeblad oli riidoissa sisarustensa kanssa.”
”Maudin ja Hugon”, Robert täydensi. ”Meidän pitää jututtaa Hugoa, ehkä hän on tänään rauhallisempi. Tuntuu hullulta, että uutinen veljen kuolemasta saa nauramaan sillä tavoin. Kuulitteko te sitä? Se ei kuulostanut täysjärkiseltä.”

Pidän todella paljon tästä Karin Adleria seuraavasta sarjasta, joskin tämä osa oli näistä neljästä vähiten mieleeni. Luulisin että se johtuu siitä, että tällä kertaa nämä eri aikatasojen osuudet olivat irrallisempia, eikä nykyhetken rikos ollut minusta erityisen kiinnostava. Ei mitään sellaista kuin aiempi mestausmurha esimerkiksi. 

Väkisinkin yhtään pidemmässä sarjassa tulee lempiosia ja vähän vähemmän mieleisiä, mikä taas ei tarkoita etteikö Marstrandin myrkyttäjäkin olisi ollut huomattavasti kiinnostavampi kuin muutama muu viime aikoina kuuntelemani dekkari. Eli jatkan ehdottomasti seuraavaan osaan. Tässä on niin paljon eri osioita mistä pitää, ja vaikka historialliset osuudet lisäävät sarjan houkuttelevuutta, pidän nykyhetkestäkin yllättävän paljon, ehkä siksi että tapahtumapaikka on mieleinen ja päähenkilötkin kivoja, eivätkä ärsyttäviä. 

Jälkijunassa lukemisessa on kyllä puolensa. Suomessa näyttää olevan jokin hassu tapa kääntää sarjoja väärässä järjestyksessä ja kun ne osuvat omalle kohdalle vasta myöhemmin, saa kuunnella ne alkuperäisessä järjestyksessä. Tästäkin oli suomennettu ihan normaalisti kolme ensimmäistä osaa ja sitten yhtäkkiä kuudes. Minulla kesken olevan Sofie Sarenbrantin sarjan suomentaminen taas oli aloitettu kolmannesta osasta ja jossain vaiheessa päätetty kääntää myös ne kaksi ensimmäistä. Tämän Sarenbrantin julkaisutavan veikkaan johtuvan siitä, että kolmas osa on tullut tarjolle ja päätetty kääntää suoraan se, eikä aloitettu alusta. Kun kirja on sitten saanut riittävästi suosiota on jatkettu neljännestä jne, ja jossain kohtaa tullut idea että kyllä ne kaksi ensimmäistä voi näin jälkijunassakin vielä suomentaa. 

lauantai 17. helmikuuta 2024

Annie Darling: Ylpeyttä ja ennakkoluuloa Bloomsburyn kirjakaupassa


Annie Darling: Ylpeyttä ja ennakkoluuloa Bloomsburyn kirjakaupassa
Tammi, 2022
Lukija: Rosanna Kemppi
Kesto: 11 h 50 min

 
Merten tutkija Peter Hardy oli unelmien poikaystävä. Harmi vain, että kirkkoherran sisarussarjan tytär Verity Love oli keksinyt hänet omasta päästään, päästäkseen ystävien jatkuvilta uteluilta. Verity oli jotenkin väsynyt jatkuvaan hälinään, jatkuvaan ihmispaljouteen, ja kaipasi usein omaa rauhaa. Siihen ei sopinut poikaystävä. 

Mitä sinä tarkkaan ottaen tarkoitat, kun sanot olevasi introvertti?” Verity kuuli Johnnyn äänessä epäilyksiä ja skeptisyyttä. Hän oli kohdannut tuon äänensävyn monta kertaa ennenkin, yleensä juuri ennen kuin hänelle sanottiin: ”Introvertiksi sinä kyllä puhut ihan hiton paljon.”
”En ole mitenkään poikkeuksellisen ujo, enkä myöskään vihaa ihmisiä. Minusta maailma vain on meluisa ja uuvuttava. Kun joudun uuteen tilanteeseen tai tapaan liian monta ihmistä, minä ennen pitkää tilttaan. Kuin tietokone, jossa on liian monta selainikkunaa auki.”
Ajatus selainikkunoista sai Verityn huokaisemaan. Hän oli epäonnekseen syntynyt teknologian aikakaudella. ”Maailma on kauhean meluisa. Varashälyttimet moikuvat ja sireenit ulvovat, ja jopa supermarketin itsepalvelukassat hyppivät nenille väittäen, että kassissa on rekisteröimätön artikkeli, vaikka ihan varmasti ei ole.”
Huoneen toisella puolella Johnny nauraa hykerteli. ”Totta puhut.”
”Ja sitten ovat ihmiset. Ihmisiä on hirveän paljon, eikä kukaan käytä filtteriä tai puhu sisätiloihin sopivalla äänellä.” Verity oli päässyt vauhtiin. ”Heidän on pakko sanoa pieninkin ajatuksensa ääneen. En voi käydä edes virkistävällä kävelyllä puistossa kuulematta jonkun kovaäänistä puhelinkeskustelua. Toiset soittavat puhelimesta musiikkia olettaen, että koko maailma haluaa kuulla sitä. Sietokyvylläni on rajansa!
Minun on käytävä töissä koska en ole rikkaasta perheestä”, Verity jatkoi. Hänen pitkä, polveileva paasauksensa nykyelämän meluisuudesta läheni loppuaan. ”Minulla on hyvin suuri, hyvin äänekäs perhe, jota rakastan, ja ystäviäkin minulla on, mutta deittailu ja poikaystävä – se olisi minulle liikaa.”

Sattumien summana Verity istahti ravintolassa pöytään jossa oli jo ennestään komea sopivan ikäinen eli noin nelikymppinen mies, ja antoi paikalle osuneiden työkavereidensa luulla, että kyseinen komistus on hänen uusi miesystävänsä. Mies lähti leikkiin mukaan, ja mikä yllättävintä, hän oli hyvinkin samankaltaisessa tilanteessa kuin Verity, eli sinkku ja jatkuvan painostuksen kohteena. Niinpä Johnny värväsi Verityn daamikseen tuleviin häihin ja halusi tämänkin jälkeen jatkaa valeseurustelukumppaneina esiintymistä molempien seurapiirielämässä, nyt kun kesän juhlasesonki oli vasta alussa. Johnnylla oli oma tarinansa, hän oli rakastunut naiseen, joka oli mennyt naimisiin hänen hyvän ystävänsä kanssa, eikä Johnny voinut kuvitellakaan deittailevansa ketään muuta naista. Sitä paitsi Johnny vaikutti viestittelevän tämän mysteerinaisen kanssa ihan jatkuvasti.

”Mitä mieltä hän on siitä, että sinulla on valetyttökaveri?” Verity oli selvästikin viime aikoina skypettänyt ihan liikaa siskojensa kanssa, jotka eivät lainkaan arkailleet esittää henkilökohtaisia kysymyksiä. ”Onko se hänestä ikävää?”
”Hänen ei oikeastaan pitäisi olla asiasta mitään mieltä, naimisissa kun on”, Johnny sanoi alakuloisesti. ”Sitä paitsi me sovimme kesän alussa, että antaisimme toisillemme tilaa.”
Verityn mielestä ei voinut puhua tilan antamisesta, jos jatkuvasti pommitti toista puheluin ja tekstarein, varsinkin silloin kun toisella oli seuraa, mutta hän ei sanonut sitä ääneen. 
Verityn motto kuului: ”Mitä Elizabeth Bennet tekisi?” eikä: ”Mitä uskomattoman tahdittomat siskoni tekisivät?” Hän siis tyytyi sanomaan: ”Niinkö?”
”Niin olisi tarkoitus. En ole nähnyt häntä moneen viikkoon. Meidän oli itse asiassa määrä tavata sinä iltana, kun sinä tupsahdit pöytääni italialaisessa ravintolassa, mutta hän teki minulle oharit. Tai ei, se ei ole reilusti sanottu. Hän sanoi, että meidän pitäisi pysytellä erillämme jonkin aikaa ja miettiä, mitä kumpikin meistä oikeasti haluaa. Olisi tosin ollut huomaavaista sanoa se jo ennen kuin varasin pöydän ja odottelin melkein tunnin.”
Veritylle alkoi muodostua kuva tästä toisesta naisesta, eikä se ollut yksinomaan positiivinen.
”Tavallaan sinun oharisi olivat minun onneni.” Verity vilkaisi Johnnya syrjäsilmällä. ”Vaikka kyllä sinä olisit voinut olla mukana juonessa ja teeskennellä olevasi Peter Hardy. Se olisi helpottanut meidän molempien elämää tuntuvasti.”
”Totta”, Johnny myönsi. ”Mutta sitten meistä ei olisi tullut ystäviä.”

Ylpeyttä ja ennakkoluuloa Bloomsburyn kirjakaupassa on melko suoraa jatkoa sarjan ensimmäiselle osalle, sillä sen päähenkilöt Posy ja Sebastian ovat menneet naimisiin vain pari viikkoa sitten ja ovat ärsyttävän kuvertelevaisia. Verity on kuin nykypäivän versio neiti Bennettistä, ja hänen roolihahmonsa on hauskasti kirjoitettu. 

Minunhan piti kuunnella tämä Bloomsburyn kirjakauppa -sarjan toinen, itsenäinen osa, hetikohta ilmestyttyään, sillä pidin ensimmäistä osaa oikein mallikkaana ja viihdyttävänä oman genrensä edustajana. Vaan parempi myöhään kun ei milloinkaan, sillä kirja ilmestyi suomeksi jo lähes kaksi vuotta sitten, ja sarjaan on sen jälkeen ehditty kääntää jo kaksi muutakin osaa. Voisin yrittää ottaa tavoitteeksi kuunnella kolmannen osan jossain kohtaa vuoden mittaan niin, että saisin kuunnella neljännen osan joulun seutuun, sillä se on sarjan "joulujakso". 

Yllä olevasta voinee jo päätellä, että pidin kovasti tästä toisestakin osasta! Darling osaa kutitella oikein somasti minun huumorinystyröitäni, ja tämä onkin juuri sellaista chick litiä jonka seurassa viihdyn mainiosti aina kirjan silloin, toisen tällöin. Ja vaikka romaanin koko idea pyöriikin rakkauden ympärillä, ehkä se on tuo osuva huumori mikä saa aikaan sen, ettei kirja tunnu minusta yhtään siirappiselta. Jos jotain toivoisin, niin itse kirjakauppa olisi voinut olla enemmän mukana tässä kakkososassakin.

Eli ei muuta kuin uppoutuminen Ninan tarinaan kesän mittaan, asetan sen vaikka haasteeksi itselleni. Ninasta paljastui hyvin vähän lisää tässä toisessa osassa, mutta ainakin hänellä oli miesystäviä. Saa nähdä mitä tälle Gervaiselle tehdään seuraavassa kirjassa, vai onko mies silloin jo kokonaan historiaa.

”…ja hänellä on loistava huumorintaju. Johnny heitti tosi hyvän P. G. Wodehouse -vitsin teehuoneen avajaisissa”, Posy muistutti Verityä. ”Verrattuna Ninan viimeisimpään kammotukseen Johnny on aivan omaa luokkaansa.”
”Kuulen joka sanan!” Nina huusi kassalta. Heidän pitäisi tosiaankin muistaa sulkea toimiston ovi. ”Gervaise ei ole kammotus. Hänellä vain on vaikea elämäntilanne.”
Gervaise oli performanssitaiteilija, joka kuvaili itseään seksuaalisesti joustavaksi. Verityn silmissä tosin näytti siltä, että seksuaalinen joustavuus oli vain tekosyy, jonka varjolla Gervaise petti Ninaa sekä toisten naisten että miesten kanssa. Viikonloppuna, kun Verity oli ollut poissa, Nina oli vihdoin antanut Gervaiselle kenkää, mutta myöhään sunnuntai-iltana Gervaise olikin ilmestynyt tallipihalle ja kiljunut heidän ikkunoidensa alla, että hän tappaisi itsensä, jos Nina ei ottaisi häntä takaisin.
”Voisiko hän mitenkään tappaa itsensä äänettömästi?” Verity oli kysynyt.
”Voi Very, sinä et nyt yhtään ymmärrä”, Nina oli vastannut murheellisesti. ”Elämä olisi tyhjää ilman intohimoa.” 

perjantai 9. helmikuuta 2024

Paula Hotti: Murha Ylämaalla


Paula Hotti: Murha Ylämaalla
Otava, 2024
Lukija: Anni Tani
Kesto: 9 h 52 min


Hääkuvaaja Amy oli työkeikalla Skotlannin suosituimmassa linnassa löytäessään seinälle ripustetun ruumiin. Apulainen Matt kopsahti pyörtyneenä lattialle ja löi päänsä kaatuessaan.

Carlos Carrera, rikosylikonstaapeli Edinburghista, oli lomaillut tässä samassa tietyssä hotellissa ensimmäisen kerran jo parikymmentä vuotta sitten ja palannut nuorikkonsa kanssa vuosittain. Heidän erostaan oli jo aikaa, mutta Carlos palasi saarelle mielellään itsekseen. Hänet tunnettiin, hänen työtään ja taitojaan arvostettiin, ja kuten hän arvasikin, hänen osaamistaan kaivattiin murhatutkimuksen käynnistämiseen. 

Hotellin omistajat Lady ja Lordi McMurray olivat muuttaneet rapistumassa olleen maalaiskartanon bed & breakfastiksi,  ja heidän tyttärensä Rosa sittemmin tyylikkääksi hotelliksi ravintoloineen. Vielä suurempi vetonaula oli ehkä Lady itse, sillä hänen punomansa murhatarinat olivat tehneet hänestä suositun rikoskirjailijan.
Rosa ja hänen miehensä Oliver olivat tutustuneet yliopistolla. Käytyään ensimmäisen kerran saarella Oliver oli rakastunut ei vain Rosaan, vaan koko seutuun. Mentyään naimisiin he olivat alkaneet johtaa hotellia ensin Rosan vanhempien rinnalla, sitten kaksin kohti uutta, menestyksekkäämpää tulevaisuutta, mutta hotellin omistivat edelleen Rosan vanhemmat mikä asetti tiettyjä rajoituksia.

Amyn kämppis, Ylämaalla asumisesta haaveillut suomalainen Halla, oli kokkina hotellin ravintolassa. Hän tapaili nuorta paikallista komistusta, Kieran O'Callahania, joka on uraansa aloitteleva poliisi.

Barbara ja Benjamin Hutton lomailivat iäkkään isänsä Timothyn kanssa hotelliin kuuluvassa järvenrantamökissä. 
Samana päivänä kun linnasta löytyi ruumis, oli Timothy lähtenyt vaellusreitille kahden bordercolliensa kanssa. Koirat palasivat myöhemmin hotellille ilman isäntäänsä, mikä herätti välittömän huolen, mitä nyt Barbara ja Benjamin tuntuivat suhtautuvan isän katoamiseen yllättävänkin huolettomasti...

Ylämaalla murhia tapahtui harvoin, saati näin brutaaleja. Ruumiin pää oli leikattu irti ja ruumis nostettu seinällä olevan peuranpään jatkeeksi, kuin se olisi käänteinen kentauri. Takkaan oli sytytetty tuli, joka oli alkanut sulattaa pakastimessa säilytettyä ruumista. 
Mikä oudointa, ruumiin esille ripustamisen tapa oli täysin kopioitu Ladyn kirjoittaman rikosromaanin juonesta.

Murha Ylämaalla aloittaa uuden dekkarisarjan, joka on nimetty Hallan mukaan. En ymmärtänyt miksi.
Heti alussa esiteltiin melko hurja määrä henkilöitä nopeaan tahtiin tiputellen, mikä teki kuuntelun aloituksesta haastavaa. Kuka tämä henkilö olikaan, mikä näiden suhde oli ja niin edelleen. Juonellisesti alku oli melko lupaava, mutta ihmissuhdemättöä oli aika tavalla dekkariksi, jopa minun makuuni, ja minähän odotan että sitä on. Lopussa kaikki tarjoiltiin kovin valmiiksi pureskeltuna, eli kaikki selitettiin puhki. Come on, lukijat eivät ole niin tyhmiä etteivätkö mitään oivalla, lisäksi dekkareista pitävillä on taipumusta nauttia siitä kun saa itse hoksata jotain.

Miksi sitten sarja on nimetty juuri Hallan mukaan? Nainen oli niin vähän mukana tapahtumissa, että hädin tuskin muistin tämän olemassaoloa, ennen kuin aika lopussa. Carlosin nimikkosarjahan tämä olisi aivan selkeästi, mutta kun ei ole, niin tarkoittaako se sitä, ettei Carlos ole mukana seuraavissa osissa?

Lukija sai minut huokailemaan. Hän äänsi Oliverin välillä kuten Oliver, välillä Olivar, ja McMurrayt olivat "mäkmörit" kovin paksulla suomalaisella ööllä ja ärrällä mikä sattui omaan korvaani. Myöskin "kysy Amylta" oli "eimilta" eikä "eimiltä" mikä kuulostaa sekin hassulta. Meillä olisi ääntämisen puolesta hyvin samanlainen nimi Eini, eikä sitäkään äännetä Einilta. Näin vähän aikaa sitten Helmet-haasteen keskusteluryhmässä kommentin, jossa kirjoittaja ihmetteli miten te kestätte kuunnella mitään käännöskirjallisuutta äänikirjoina, kun nimet ja paikat äännetään niin päin mäntyä, ja siksi hän ei kestä äänikirjoja. Mikä muuten on tämä juttu, että suomalaiset kirjailijat ovat alkaneet sijoittaa kirjojaan Suomen ulkopuolelle? Ymmärrän kyllä muualla asuvat, kuten Vera Valan tai Satu Rämön. Kuka ulkomaalainen kirjoittaisi vastaavasti Suomesta, ja niin että faktat on kunnolla tarkastettu, Nimim. En koskaan unohda sitä brittiläistä joulukirjaa, jonka suomalainen miespäähenkilö, mielenkiintoisesti nimetty Stellan Virtaseksi, puhui englantia kuulostaen lähinnä hengästyneeltä italialaiselta. Lukija olisi voinut kuunnella ensin muutaman kunnon rallienglantivideon up in the ass of Timo. Sori, oli pakko! (Ja jos nuorisolaiset ei tiedä, niin esim YouTubesta löytyy ihan tuolla haulla!)

keskiviikko 31. tammikuuta 2024

Klassikkohaaste #18 - Maria Jotuni: Huojuva talo


Maria Jotuni: Huojuva talo
Äänikirja: Otava, 2023
Ensimmäinen julkaisu: Otava, 1963
Lukija: Eija Ahvo
Kesto: 18 h


Lea oli saanut elää onnellisen lapsuuden isoisänsä ja vanhempiensa rakastamana. Hänellä oli nuorempi sisar Toini, jonka eteen hän tekisi kaikkensa.
Eräänä juhannuksena hän kohtasi Eero Markun ja suostui tämän kosintaan. Oman kodin laittaminen oli ihanaa. 
Eeron oma huone jossa mies myös työskenteli, oli suurin ja valoisin. Sitten oli heidän makuuhuoneensa, ruokailuhuone jossa kuusi tuolia pöydän ympärillä, palvelijanhuone, tarjoiluhuone ja keittiö, jossa oli kaasuliesi. 

Leaa riemastutti tämä keittiö. Se oli hänen omansa, siinä ei ollut vierasten jälkiä. Kaunis, mikä kaunis tällainen liian puhtaan näköinen keittiö olisi, tahi miksi se ei olisi kaunis. Väriä sen kylmään sineen antoivat kattiloiden kannet hellan yläpuolella olevalla hyllyllä, ja kattilat tuossa kattilahyllyllä. 

Lea kaipasi äitiään, ikäänkuin olisi nyt oman kodin saatuaan vasta paremmin tätä ymmärtänyt. Mutta kun hän oli varovasti yrittänyt puhua Eerolle josko äiti kutsuttaisiin ensimmäisenä jouluna heillä käymään, ei ollut Eero siihen mitään virkkanut. Lea tiesi että syynä oli pitkälti raha, siitä tai sen puutteesta heillä oli ollut kiistaa alusta alkaen. Eero oli tottunut yhden hengen menoihin, eikä ymmärtänyt miten paljon heidän vielä pienikin taloutensa kulutti, niinpä tämä moitti jatkuvasti että Lean oli oltava säästäväisempi. Mutta ehkä Eero ei muutenkaan halunnut anoppia käymään.

Eero tahtoi pitää heidät erillänsä, ja tottahan oli että ruoka silloin enemmän maksaisi. Ei hänkään, Lea, olisi iljennyt syödä äidin aikana niin kuin hän nyt söi. Hän söi eri ruokaa kuin Eero. 
Eero söi oikeata voita ja ranskanleipää ja lihaa. Lea söi margariinia jota oli toisella lautasella, hapanleipää ja kirnupiimää. Hän laittoi kastiketta kookosrasvasta, lämmitti sitä ja kastoi siihen leipäänsä. Eerolle piti olla oikeaa ruokaa, hän ei voinut syödä tuota kastiketta. Mutta, jos Lea jätti sen itselleen tekemättä ja sattui ottamaan lihaa, kuuli hän heti, ettei heidän kannattanut syödä lihaa. Jos hän jätti lihan pois, meni Eero syömään ulos. Näin siis näytettiin, että Lean kohdalta vain oli vähennettävä. 

Kun Lea alkoi odottaa ensimmäistä lastaan, hänelle tuli kaikenlaisia mielitekoja, ja hän häpesi niitä vaikka ymmärsi että syy ei ollut hänen, vaan kasvavan lapsen. Kerran hän osti kapinahengessä puoli kiloa omenoita ja söi kaikki paitsi kaksi, jotka jätti miehelleen, ja siitä seurasi kovaa arvostelua. Hän näki unta miten leikkaisi paksun siivun Eeron ranskanleivästä, laittaisi päälle Eeron oikeaa voita ja joisi maitoa. Ja kananmuna jonka hän keitti Eerolle joka ilta, miten sen kaunis muotokin hiveli häntä ja miten hänenkin teki sellaista mieli.

Lea harmitteli ettei ollut opiskellut mihinkään ammattiin, nyt hän oli vain palvelija, joka hoiti kahden hengen taloutta, ja käytti siihenkin liikaa rahaa. Hän olisi halunnut palata konttorityöhön jossa oli ollut ennen avioliittoa, mutta Eero ei siihen suostunut. Lea ajatteli kaiken vielä muuttuvan, että Eero kyllä oppisi elämään yhdessä, oppisi miten vaimoa on kohdeltava. Miehenkin tuska helpottaisi kun heistä tulisi varakkaampia, ja kun heistä tulisi perhe.

Eero muuttuikin, muttei suinkaan parempaan. Väkivalta astui kuvaan, niin henkisessä kuin fyysisessä muodossa, ja miehestä sukeutui varsinainen kotityranni. Ulospäin hän oli arvostettu lehtimies ja häntä kutsuttiin pitämään puheita erilaisiin seuroihin. 

"Minä olen luonteeltani sellainen, etten minä vastustusta siedä. Minua vaivaa paha henki", sanoi Eero kuin kerskaillen. "Minun persoonallisuuteni rajat eivät ole kai tavalliset."
...
"Jos sinä et moralisoisi, sinun luonasi olisi hyvä olla. Sinä viet minulta tukesi sillä."
"En vie. Olen toverisi."
"Tuo että minä kokeilen asioita kääntämällä..."
"Sinulla ei ole siihen oikeutta", keskeytti Lea lujasti. "Ei ole oikeutta, eikä väkivaltaisiin tekoihin ole oikeutta. Minä en puhu itseni puolesta enkä itseni tähden, sinun tähtesi, sinä et saa arvioida toisia niin vähäisiksi. Ja lopulta sinä alennut omissa silmissäsi."
"Minä? Omissa silmissäni, miksi? Enhän minä ole tehnyt mitään rikosta, oletko hullu? Minä näen ettet ymmärrä ihmisestä mitään. Toini on oikeassa, sinä olet vain saarnaava apostoli."
Lea ajatteli ettei hän pysty auttamaan Eeroa. Eerossa on niin monta epävarmaa kerrostumaa, ja Eero tahtoo nähdä itse itsensä milloin minkinlaisena ja ihailla itseään ja sitä kuvaa, minkä hän milloinkin luo itsestään. Muut eivät merkitse hänelle muuta kuin sen, että hän tarvitsee heitä ihailemaan itseään ja hyväksymään sen täydestä. Varmasti hän tuntee olevansa muinaisajan sankari, ainakin lyödessään naista. Lyöminen ei ole vielä mitään pettämiseen nähden, eikä pettäminen vielä mitään siihen raakaan ja toista kiduttavaan käytökseen nähden, jolla hän koittaa nujertaa, ja ehkäpä tuhota. Miten oppisi tuntemaan häntä oikein?

Olen koittanut pitää mielessä sen punaisen langan joka klassikkohaasteella ainakin alunperin oli, eli selättää klassikko, josta kenties vähän nolostellen toteaa, etten sitä(kään) ole lukenut. Eikä ole ollut kiinni tahtomisesta, vaan silkasta saamattomuudesta. 
Vuonna 2015, ihan ensimmäisen klassikkohaasteen julkaisussa Reader, why did I marry him -blogissa asia muotoiltiin näin: 
"Oletko lukenut kaikki haluamasi klassikot? Onko joskus mennyt nolon häpeän puolelle, kun olet joutunut tunnustamaan, että se ja sekin klassikko on lukematta? Oletko kenties pyhästi vannonut, että seuraavaksi kyllä luet sen ja sen klassikon ja unohtanut - vai pitäisikö sanoa "unohtanut" - asian saman tien?"
Näitähän riittää, edelleen. Monta klassikkoa on tullut luettua ja viime aikoina kuunneltua, useimmiten kiitos juurikin tämän upean ja edelleen voimissaan olevan haasteen myötä. 

Tähän kuvaukseen sopi omalla kohdallani erinomaisesti Maria Jotunin Huojuva talo johon tarttuessani koin olevani aivan siellä haasteen ytimessä. Olen myös hyvin mielissäni siitä, että olen sen nyt kuunnellut, vaikka sisältö olikin rankka. Eija Ahvon lukemana varsinainen teksti kuitenkin oli nautinto kuunnella. Useimmiten sanoisin 18-tuntisesta äänikirjasta, että se olisi kestänyt tiivistämistä, mutta nyt olin niin koukuttunut, ettei kirja edes tuntunut noin pitkältä. 

On vaikeaa uskoa että Eero herättäisi sympatioita, mutta olen ymmärtänyt, että Lea henkilönä jakaa lukijoiden mielipiteitä. Toiset säälivät naisen kohtaloa, toiset näkevät että Lean olisi pitänyt paremmin pitää omaa ja etenkin lastensa puolta. 
Itse olen taipuvaisempi jälkimmäiseen reaktioon. Siinä on mukana varmasti nykynaisen itsenäistä ja tasapuolisiin oikeuksiin tottunutta näkökulmaa, vaikka ymmärrän toki, että lähteminen ei ole koskaan helppoa. Leahan ajatteli olevansa täysin miehen armoilla ilman ammattia ja mahdollisuuksia elättää omat lapsensa.

Mutta toisaalta Lea ei ollut mikään "mökin muija" vaan he olivat niin sanottua sivistyneistöä, ja hänellä oli muutama ystävä joiden puoleen hän olisi voinut kääntyä, ellei hän olisi niin kovin pelännyt sitä, että heidät tuomittaisiin. Toista kautta kaikki kilpaa toitottivatkin, niin äiti kuin ystävät, että Eerossa on sinulla hyvä mies, että olet onnekas, ymmärrätköhän edes miten onnekas, mutta hehän eivät nähneet mitä kodin seinien sisäpuolella tapahtui. Lukijana ehkä kaikkein vaikeinta oli sietää sitä, että Eero hakkasi poikaansa (useinhan kirjallisuudessakin väkivalta kohdistuu vain lasten äitiin), ja että Lea silloinkin sanoi pojalleen, että pitää oppia vaikenemaan. Ajatella voi, mutta pitää vaieta.
Kirjasta herää monia ajatuksia ikään kuin kerroksista tämän perusjuonen sisällä, mutta niitä on vähän vaikea avata ilman että paljastaa enempää yksityiskohtia ja kirjan loppupuolen tapahtumia. Ehkä jotain näkyy sitten kommenteissa. 

Sillä mitä pidemmälle tarina eteni, sitä mielenvikaisemmaksi ja kontrolloimattomammaksi miehen käytös kävi. Eeron ajatukset ja vaatimukset kävivät koko ajan radikaalimmiksi, ja hän tuntui vastustavan kaikkea lastensa opiskelusta koti, uskonto ja isänmaa -aatteeseen. Hän tuli ja meni miten halusi, ja näyttäytyi kotona aina harvemmin. 
Jokaisen palvelustytönkin kanssa hänellä oli jotain meneillään, ja monet näistä Lea lähetti matkoihinsa. Hän teki mieluummin yksin kaikki kodin työt kuin piti kotonaan naista joka johdattaisi miestä kodin rikkoutumiseen. 

"Puhdas ihminen, jalo, hyvä, mutta missä on totuus? Minä huudan teidän mukananne juhlapuheissani, olkoon, mutta uhallakin elän vain ihmisenä, tuona tuomittuna raukkana joka nyrkillä raivaa itsellensä oikeuden olla, ja väkivallalla tukahduttaa sen arvostelun jonka te tekohurskaat ymmärtämättömyydessänne langetatte! Minä en siedä sitä, en halua tuntea alemmuuttani, tätä ihmistä tällaisenaan on sinun kunnioitettava. Niin, kunnioitettava, ja jos et kunnioita, niin pelättävä. Niin, pelättävä! Minulla on onneksi ruumiillista voimaa jolla alistan sinut, on rahaa, raha on valtaa, sillä kiristän sinua."
"Se on turhaa työtä", sanoi Lea, "Etkö ajattele että ymmärtäisin sinua muutenkin?"
"En. Minä puolustan vapauttani niillä keinoilla joilla tahdon."

Maria Jotuni kirjoitti Huojuvaa taloa pidempäänkin 1920-luvun lopulta ja osallistui sillä Otavan kirjoituskilpailuun vuonna 1935. Hän tavoitteli vain kilpailun voittoa, eikä kirjaa näin ollen hänen elinaikanaan julkaistu, vaan vasta postuumisti lähes 20 vuotta Jotunin kuolemasta, vuonna 1963. Kirja on elänyt myös siitä tehtynä minisarjana, sekä kuunnelma- ja teatteriesityksinä. Sijoitankin kirjan Helmet-haasteen kohtaan 21. Kirjasta on tehty TV-sarja. Sitä ei valitettavasti ole tällä hetkellä saatavilla Areenasta. 

Nyt on meneillään jo klassikkohaasteen osa #18, jota vetää Ankin kirjablogi. Linkki haasteen koontipostaukseen löytyy täältä. Logon on suunnitellut Yöpöydän kirjat -blogin Niina T. 
Aiemmat klassikkohaasteen kirjani löytyvät puolestaan tämän linkin takaa.




lauantai 27. tammikuuta 2024

Kristina Ohlsson: Jäänmurtaja


 Kristina Ohlsson: Jäänmurtaja
 WSOY, 2023
Suomennos: Pekka Marjamäki
Lukija: Aku Laitinen
16 h 48 min



Jo puoli vuotta länsirannikolla viihtynyt, siihen saakka lähes koko ikänsä Tukholmassa asunut August Strindberg, oli saanut antiikkiliikkeensä myynnin tasaisesti kohoamaan. Paikalliset pitivät hänen leppoisasta luonteestaan ja veitsenterävästä älystään. Hänkin viihtyi uusilla kotikonnuillaan, niin erilainen ympäristö kuin se Tukholmaan verrattuna olikin, olihan Hovenäsetissä vain parisataa asukasta. Lähin taajama Kungshamn oli tosin vain vajaan kolmen kilometrin päässä. 
Yksi syy viihtymiseen oli myös tuore rakkaus rikostutkija Maria Martinsoniin. Augustin ja Marian suhteesta tosin tiesivät vain Augustin paras ystävä Henrik (joka ei vieläkään ymmärrä miten August voi vaihtaa Tukholman moiseen kyläpahaseen) ja Marian työpari Ray-Ray. Maria pelkäsi liiaksi vankilassa istuvan aviomiehensä kostoa ja luikki siksi aikaisin aamulla Augustin viereltä kotiinsa. Salaisuudet eivät vain tuppaa pysymään tuollaisilla pienillä paikkakunnilla. 

Muitakin salaisuuksia kirjassa riittää. Päälle 80-vuotias kyläläinen Axel otti Augustiin yhteyttä myyntiin tulevan tavaran merkeissä. Mies oli käynyt läpi vanhoja tavaroitaan ja siinä samalla vanhoja muistoja. Hänellä oli ollut tummaihoinen amerikkalainen vaimo Denise, joka oli kuollut jo kymmenen vuotta sitten. He olivat asuneet Chicagossa, eikä Alex ollut käynyt enää lapsuudenkodissaan, ei niin kauan kuin hänen isänsä oli elossa, koska isä tuomitsi heidän liittonsa. 
Tavaroita läpikäydessään Alex kirjoitti kirjeitä annettaviksi eri henkilöille, ja lohduttautui samalla, että oli onnistunut varjelemaan Deniseä kokemasta kaikkein pahinta törkyä.

Eräänä tammikuisena pakkasyönä koko kylä heräsi lieskoihin ja paloautojen metelin. Augustkin herää huutoon: Ranta-aittasi on tulessa!

Tulipalo oli niin raju, että August oli kuullut lieskojen äänet ennen kuin oli nähnyt ne. Kun hän viimein näki irti riistäytyneen tulen, hänen oli mahdoton irrottaa katsettaan siitä. Liekkien kuumuus, rätinä ja upea väriloisto lumosivat hänet tyystin. Liekit hulmusivat korkealle yötaivaalle, ja niiden kajo heijastui meren pinnasta.
Kuinka noin vaarallinen asia saattoi olla noin kaunis?
Palokunta oli saapunut muutamaa minuuttia myöhemmin.
Kaksi kookasta paloautoa ruiskuineen, kovaan ääneen huutavia pelastajia ja adrenaliininhuuruista toimintaa.
Sireenien ujellus oli herättänyt koko kylän. Kello oli hädin tuskin puoli neljä aamulla, ja viimeisetkin sängyissään vitkastelleet ihmiset olivat kömpineet jalkeille. Hovenäsetiläiset kävelivät paikalle joka suunnalta ja kerääntyivät töllistelemään tulipaloa ja pelastajien toimintaa.

Aittoja palaa kaksi, toinen on Axelin. Häntä ei kuitenkaan tavoiteta, ja aitasta tehdään yllättävä löytö.

Toisessa tarinalinjassa, jossa niinkään piilee salaisuuksia, Ola Tynell on tietystä syystä kiinnostunut hakeutumaan Augustin seuraan. Hänen sisarensa Patricia lapsineen oli muuttanut takaisin Kungshamniin osallistuakseen sairaan äidin hoitoon. Teini-ikäisen Hillevin mielestä muutto on aivan kamalaa, sillä paras kaveri jäi Göteborgiin. Tekemistä Hillevillä kuitenkin riittää, sillä äiti on joko töissä tai kännää, ja viisivuotiaan pikkuveljen hoito jää hänen vastuulleen. Onneksi Ola-enosta on apua käytännön asioissa, mutta Hilleviä pelottaa: miksi Samin vaatteisiin ilmestyi savun hajua tulipaloyönä?

Olen tykästynyt tähän sarjaan, Augustin persoonaan ja koko pikkupaikkakuntaan, joka on oikeasti olemassa Ruotsin länsirannikolla lähellä Norjan rajaa. Kirjailija on itse viettänyt siellä lapsuuden kesiään, päähenkilönsä Augustin tapaan. Odotan innolla jatko-osia. Tuntuu kivalta, että olen löytänyt useammankin tällaisen leppoisan dekkarisarjan Ruotsista!

Pidän lukijan äänestä, mutten ymmärrä joitain ääntämisvalintoja. Miksi esimerkiksi Mary ääntyy "maary"? Ruotsalaisittain äännettynä sen pitäisi kai olla "märi" tai pitkällä vokaalilla "määri"? Tai ehkä "maari"? Entä Hovenäset, eikö sen pitäisi ole "huuve-" eikä "hooveneeset"? En tiedä, veikkaan vaan, kun ruåtsi ei ole minulle vahvin toinen kieli...