Sivut

maanantai 31. maaliskuuta 2014

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys


Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys
WSOY 2014, 335 sivua


Vuosikymmenten halki kulkevaa tarinaa seurataan neljän kertojan silmin. Pitäjänkätilö Maria aloittaa työnsä vaikeissa olosuhteissa 1800-luvun lopulla ja saa aviottoman lapsen, Lahjan, joka on toinen kertojista. Kolmantena ääneen pääsee Lahjan miniä Kaarina ja viimeisenä Lahjan mies Onni. Kirjan rakenne on poikkeuksellinen, ei-kronologinen, mutta hyvin toimiva ja kiehtovasti otteessaan pitävä. Kaikki neljä kertovat omasta ja samalla toistensa elämästä välähdyksinä halki vuosikymmenten niin, että kerronnan aloittava Maria tarinoi vuodesta 1895 päätyen vuoteen 1955 jonka jälkeen Lahja palaa taaksepäin lapsuusaikoihinsa, vuoteen 1911.

Mariassa on niskavuorelaista vahvuutta. Nihkeän alun jälkeen hän ansaitsee pitäjäläisten kunnioituksen ja kohta kätilön komean talon sijainti tunnetaan Kätilönmutkana. Maria on edistyksellinen, puhuu jopa syntyvyyden säännöstelystä keskellä lestadiolaista seutua.

Synnyttäjille hän on hellä ja lempeä. Hän silittää poskea, kuivaa suupielistä kieleensä purreen verisen syljen, kannustaa ja uskottelee parempaa kuin itse uskoikaan. Että kaikki menee kivuttomasti ja kauniisti, lapsi liukuu ulos kuin kakarat pyllymäkeä ja on isällensä ja äidillensä iloksi ja kunniaksi, kenties pääsee aikuisena eduskuntaan. Siellä kertoo kaikille selkosen talonpojan elämän oikean laidan. Synnytystuskissaan ne kuuntelevat, taisi joku uskoakin. Vaikka nurkista tipahtelevat russakat synnyttäjän otsalle, silmät häilähtävät täyteen toivoa ja ajatusta paremmasta kuin mitä nyt on. Mielestä haipuu avopiisi, johon on lapioitava halkoa koko talvi yötä myöten, ja synnytyssijaksi levitetty sontainen porontalja. Mielessään ne näkevät paperoidut huoneet ja lämpimät uunit ja niin paljon rössypottua kuin syödä jaksaa. Sillä keinoin löytyy mahanpohjasta vielä ripaus voimaa, jolla puskea uutta elämää riepuja likaamaan.

Aviottomana syntynyt Lahja yrittää sopeutua ja mukautua, mutta äitinsä kuvioiden toistaminen aviottoman Johannes-pojan muodossa ei asiassa varsinaisesti auta. Lahja hankkii itsellisen ammatin valokuvaajana ja ennen pitkää miehen pojalleen ja tuleville lapsilleen, mutta vanhenee kuitenkin vaativaksi ja kärttyisäksi mummoksi jota omat tyttäret ja samassa taloudessa asuvat lapsenlapsetkin karttavat.

Kaarina tuli taloon iloisena ja innokkaana miniänä joka sai tympeän vastaanoton. Taloa Kaarina ei tunne kodikseen, mutta Johanneksen rakentamassa mökissä Kaarina on onnellinen. Sinne ei anoppi tule. Anoppi tekee itsestään pitämisestä vaikeata, mutta häneen tottuu, kuten silmä ajan myötä tottuu väärään ympäristöön rakennettuun kerrostaloon.

Siinä missä Maria oli rakentanut taloonsa yhä uusia huoneita edellisten jatkoksi, Onni rakentaa ylöspäin. Vaikka sodanjälkeisen pulan ja suuren asutustarpeen myötä on säädetty ettei hirrestä saa rakentaa kuin yhden kerroksen, tekee Onni kerralla laudasta vielä toisen ja vintiksi kolmannen. Onni tarvitsee tekemistä, etteivät ajatukset harhaile sinne minne ne eivät saisi mennä. Onni haluaisi olla kunnollinen aviomies ja hyvä isä lapsilleen, mutta hänen pitäisi silloin olla joku muu kuin on, eikä Onni pysty voittamaan taistelua itseään vastaan.

Mitä tästä kirjasta enää sanoisi mitä ei ole jo lukuisissa blogeissa sanottu. Se on niin koskettava että ihailen tämän esikoiskirjailijan lahjakkuutta. Olen otettu siitä, miten taitavasti hän kirjoittaa naisten suulla. On väläytelty, että tässä voisi olla Finlandia-palkintoehdokas. Melkoisia teoksia saa syksyllä ilmestyä, ettei Kinnusen kirja ole edes ehdolla.


sunnuntai 30. maaliskuuta 2014

Junot Diaz: Vieraissakävijän opas rakkauteen

 
 
Junot Diaz: Vieraissakävijän opas rakkauteen
Like 2014, 222 sivua
Alkuteos: This is how you lose her, 2012 USA
Suomennos: Jonna Joskitt-Pöyry 
 
Tässä on kirja, jonka suomenkielinen nimi karkottaa varmasti lukijoita ja kansi avittaa siinä vielä lisää. Luulin itsekin lainanneeni kevätuutuuden joka on veijaritarina sängystä toiseen hyppivän ukkomiehen seikkailuista, mutta tämähän oli kaikkea muuta. Ja ennen kaikkea kaikki odotukseni ylittävää!
 
Diazin kolmas romaani pitää sisällään monta erillistä tarinaa New Jerseyn työläisluokan latinoista. Useimmat tarinat kertovat päähenkilö Yuniorin eri vaiheissa olevista enemmän tai vähemmän huonosti päättyvistä naissuhteista. Yunior on kotoisin Dominikaanisesta tasavallasta, kuten kirjailija Diaz itsekin. Yuniorin isä on tullut töiden perässä USA:han ja vaimo lapsineen on jäänyt saarelle, samoin on kulkenut Diazin elämä. Edelleen samaa yhtäläisyyksien kaavaa noudattaen Yunior, veli ja äiti muuttavat myöhemmin isän luokse Amerikkaan.
 
Kirjassa on 9 kertomusta. Suuri osa niistä kertoo Yuniorin erilaisista tyttöystävistä. Kaksi tarinaa kertoo Yuniorin veljen Rafan naisista ja jos te luulette että Yunior kohtelee naisiaan huonosti niin odottakaa vain kun pääsette Nildan tarinaan. Toinen Rafa-tarina on Lex Pura, kipeä kertomus vakavasti sairastuneesta Rafasta ja tämän naisystävästä, yh-äidistä jota veljesten äiti vihaa sydämestään koska tyttö on avioliittoa etsivä "paperihaukka".
 
Yksi lempikertomuksistani on Invierno joka on koskettava takauma siihen läävään jonne isä veljekset ja vaimonsa vihdoin perheeksi yhdistää. Isä on pitkät päivät töissä ja äiti kotona, isä kieltää lapsia menemästä ulos edes heidän omaan pihaansa. Pian kielitaidoton äiti keksii, että lapset oppivat nopeasti englanninkielen sanoja televisiosta ja istuttaa heidät lähes ruutuun kiinni aamusta iltaan.
 
Päivällisellä hän kokeili englantiaan papiin, mutta papi vain tökki haarukalla perniliään, joka ei kuulunut äidin bravuureihin.
En ymmärrä sanaakaan sinun puheestasi, papi sanoi lopulta. Sovitaan että minä hoidan puhumisen.
Miten minä sitten opin?
Ei sinun tarvitse oppia, papi sanoi. Sitä paitsi harva nainen edes oppii englantia.
Se on vaikea kieli, hän sanoi ensin espanjaksi ja sitten englanniksi.
Sen jälkeen mami ei sanonut sanaakaan. Aamulla, heti kun papi oli lähtenyt, mami avasi television ja istutti meidät sen eteen. Asunto oli aina kylmä aamuisin ja sängystä nouseminen tuotti tuskaa.
Ei vielä, me sanoimme.
Tämä on niin kuin lähtisitte kouluun, mami yritti.
 
Lohduttomasta surullisuudestaan huolimatta pidin kovasti myös Otravida, otravez kertomuksesta, joka ei liity mitenkään Yuniorin perheeseen, vaan sairaalan pesulassa työskentelevään Yasminiin, jolla on suhde dominikaanimieheen jolla puolestaan on perhe saarella odottamassa. Ramon haaveilee talon ostamisesta ja Yasmin elää epävarmuudessa; onko mies hänelle tarkoitettu vai käykö tämä talon hankittuaan hakemassa vaimonsa ja lapsensa Amerikkaan?
 
Kirjan tarinat ovat rehellisiä ja realistisia, joku saattaisi nähdä ne inhorealistisina. Minut ne saivat miettimään siirtolaisten kohtaloita. Jälleen yksi perheenäiti joka suurin odotuksin pääsee Amerikkaan, tuohon sadunhohteiseen maahan jossa jalkakäytävät ovat kultaa ja puut vaaleanpunaisia hattaroita mutta joutuukin karvaasti pettymään. Mietin miten hyvässä jamassa oma elämäni sittenkin on. Mietin miksi kaikki arviot joita suomeksi olen tästä kirjasta nyt lukenut, keskittyvät vain ja ainoastaan siihen, että Yunior pettää naisiaan?

Heille, jotka ovat tutustuneet Diazin aiempaan tuotantoon, Yunior on jo tuttu nuorimies. Ällö tyyppi joka toisaalta saa minut hymähtämään, että tuollaisiahan ne pojat on, kyllä se Yuniorkin vielä kasvaa aikuiseksi. Yuniorin tyttöystäviä minun tekisi mieli halata, kaikkihan me olemme vastaavanlaisiin törmänneet, sinäkin löydät vielä sen oikean joka on ehtinyt aikansa pörrätä ja on valmis asettumaan aloilleen.

Yrität saada hänet jäämään kaikin mahdollisin konstein. Kirjoitat hänelle kirjeitä. Viet hänet autolla töihin. Siteeraat Nerudaa. Laadit sähköpostiviestin, jolla katkaiset välit kaikkiin lutkiisi. Torjut heiltä tulevat viestit. Vaihdat puhelinnumeroa. Lopetat juomisen. Lopetat tupakoinnin. Julistaudut seksiriippuvaiseksi ja ryhdyt käymään kokouksissa. Syytät isääsi. Syytät äitiäsi. Syytät patriarkaalista yhteisöä. Syytät Santo Domingoa. Etsit terapeutin. Poistut Facebookista. Annat hänelle kaikkien sähköpostitiliesi salasanan. Alat käydä salsatunneilla kuten olet aina lupaillut, jotta voitte tanssia yhdessä. Väität olleesi sairas, väität olleesi heikko - Se johtui kirjasta! Se johtui paineista! - ja kellon tarkkuudella tunnin välein vannot olevasi hirvittävän pahoillasi.

Rakastuminen ei ole koskaan niin yksinkertaista, aina ei edes helppoa.

Diazin aiempi romaani, osittain samoja henkilöitä sisältänyt Oscar Waon lyhyt ja merkillinen elämä toi kirjailijalle Pulitzer-palkinnon ja Vieraissakävijä oli puolestaan National Book Award -finalisti.

Kirjasta muualla: Ota lukuun, Kirjasieppo

 

maanantai 24. maaliskuuta 2014

Kamila Shamsie: Kartanpiirtäjä


 
 
Kamila Shamsie: Kartanpiirtäjä
Gummerus 2011, 392 sivua
Alkuteos: Kartography 2002, Englanti
 
Kartanpiirtäjä on Pakistaniin sijoittuva romaani kahden ystäväperheen, heidän lastensa sekä lastensa ystävien elämästä sodan repimässä maassa. Raheen ja Karim ovat parhaat ystävykset jo kehdosta lähtien, he lukevat toistensa ajatukset, lopettavat toistensa lauseet ja huvittelevat suoltamalla loputtomia anagrammeja. Paita ja peppu siis. Kirjan alussa, vuonna 1986, he ovat huolettomia 13-vuotiaita joiden koulu on levottomuuksien takia jäänyt kesälomalle ennen aikojaan. Kun vanhemmat lähettävät vastahakoiset nuoret maaseudulle turvaan kahakoita, Karim innostuu kartoista. Raheen ei ymmärrä miksi Karim tahtoo yhtäkkiä tietää Karachin katujen nimiä, ennenkin on ihmiset opastettu perille maamerkkien avulla.
 
 un Raheen joutuu autoajelulla ystävänsä kanssa hengenvaaralliseen tilanteeseen, Karimin isä tekee sen mitä on puhunut jo pitkään, muuttaa perheensä turvaan Lontooseen. Nuoret kirjoittelevat aluksi ahkerasti, mutta Karachissa edelleen asuvalla ja sieltä pois muuttaneella on pian hyvin erilaiset näkökulmat levottomuuksiin. Siihen mennessä kun Raheen muuttaa opiskelemaan Yhdysvaltoihin, heidän välinsä ovat jo käytännössä katkenneet. Viimeisistä kirjeistä ja puheluista on kulunut vuosia.
 
"Karim..." Ajatus että tässä se nyt oli, sovintoyritys oli päättynyt, teki fyysisesti kipeää.
"Mitä?"
"Miksi sinä soitit?"
Langan päässä tuli taas hiljaista, mutta hengitys sentään kuului. Sano se. Sano: Koska minulla oli ikävä sinua.
"Koska halusin tietää... voitaisiinko me puhua huomaamatta palimpsestia."
"Että mitä?" Karim oli loittonemassa, kuulin kuinka hän häipyi jonnekin, vai olinko se minä? Miksi me olimme kuvitelleet, että meille riittäisi puhua keskeneräisin lausein? Mitä me olimme menettäneet kun olimme sanoneet toistemme lauseet loppuun ja olettaneet, että tietäisimme aina mihin suuntaan toisen ajatus oli menossa? Kuinka monta sanaa oli meidän välillämme jäänyt sanomatta ja ymmärtämättä silloin, kun olisimme vielä helposti voineet korjata tilanteen?
"Lukemattomia sanakerroksia niiden lauseiden alla ja takana, joita me toisillemme sanotaan."
"Karim, ole kiltti, älä katoa." Suolaiset vanat valuivat silmieni alle ja tippuivat kuulokkeeseen.
"Siinä mieleni sopukassa, joka muistaa elämän vain ajalta ennen neljättätoista ikävuotta, minä rakastan sinua ikuisesti, Raheen."
Hän sulki puhelimen niin hiljaa, etten edes kuullut naksahdusta.
 
Kun heidän yhteinen ystävänsä Sonia on menossa naimisiin, Raheen ja Karim kohtaavat jälleen Karachissa. Sonian häiden alla Raheenille selviää myös syy siihen miksi 70-luvun alussa, silloisen Itä-Pakistanin itsenäistyessä Bangladeshiksi, kihloissa olleet Karimin isä ja Raheenin äiti sekä Karimin äiti ja Raheenin isä ovat vaihtaneet puolisoita keskenään. Totuus on Raheenille sietämätöntä kestää ja anteeksianto tuntuu mahdottomalta.
 
Kartanpiirtäjän tarina parhaiden ystävysten erilleen kasvamisesta voisi tapahtua missä maailman kolkassa tahansa. Koska ollaan Pakistanissa, etnisten ja uskonnollisten erimielisyyksien kärjistyessä uudelleen vihamielisyydeksi, vanhat arvet repeytyvät ja uusi sukupolvi ajautuu erimielisyyksiin vanhempiensa tekojen tähden. Jo alussa vihjataan että kihlausten purkautuminen liittyy Karimin äitiin ja hänen etniseen alkuperäänsä (joka on bengali), mutta tarkempaa selitystä lukija saa odottaa pitkään.
 
Lukijana en täysin ymmärtänyt sitä, miksi muutto Englantiin muutti Karimin aivan toiseksi ihmiseksi. Aivan kuin poika olisi unohtanut todellisen Karachin heti kun lentokoneeseen astui. Väärinkäsitysten kehä joka Raheenia ja Karimia ympäröi tuntui ulospääsemättömältä ja Raheenin alati kasvava kiihkeys asiaan kuin asiaan sai minut paikoitellen tuskastumaan yhdessä heidän kanssaan.
 
Minä rakastan tätä kaupunkia, Karim, kaiken sen hulluuden ja monimutkaisuuden takia. En tarkoita, etten olisi ennenkin rakastanut. Mutta ennen rakastin niin kuin lapsi, jonka rakkaus joko päättyy tai vahvistuu ymmärryksen kasvaessa.
Näen sinut jossain siellä lukemassa rivien välistä.
Tule kotiin, muukalainen.
Tule kotiin, ajatusteni selvittäjä.
Tule kotiin ja kerro: mitä teen tällä särkyvällä sydämelläni? 
 
En halunnut laskea kirjaa käsistäni. Janosin kuulla mitä silloin 1971 oikein oli tapahtunut ja miten kaikki neljä, Raheenin ja Karimin vanhemmat, silti olivat säilyneet ystävinä? Miksi kihlaparit haluavat erota mutta tahtovat lastensa kasvavan yhdessä? Suuren salaisuuden vihdoin paljastuttua olin yllättynyt. Siinäkö se oli? Tuonko takia? Onko se tuo nopeasti kuohahtava temperamentti jota tasaisempi pohjalainen ei taas ymmärrä? Ja mitä nämä viimeiset 70 sivua tässä tekevät? Miksi viimeiset sivut ovat täynnä kolmeen pisteeseen päättyviä lauseita?

Karachin kaupungin ja sen elämänrytmin kuvaus oli todentuntuista, levottomuuksien kuvailu tuntui elävältä. Oli helppoa muuntaa teksti kuviksi mielessään. Pidin Shamsien kerronnan tyylistä. Jollain hassulla tavalla hän sai minut ymmärtämään Raheenin rakkauden kotikaupunkiaan kohtaan kaikkine sen vikoineen, kaikkien sen asukkaidenkin vikojen kanssa. Veli nousee veljeä vastaan, mutta Karachista Karachina Shamsie piirtää mielenkiintoisen kuvan. Ei jää epäilyksen häivää etteikö Karachi olisi kirjailijalle rakas kaupunki. Mutta siinä missä koin tuntevani Raheenin ja pääsin sisälle Karachiin, en oikein päässyt kiinni Raheenin ja Karimin vanhempien ajatuksiin, varsinkaan siihen miksi se yksi tietty tapaus muutti kaiken heidän elämässään niin että pariskunnat muotoiltiin uusiksi. Jollain tapaa myös vieraannuin Karimista siinä samalla kuin Raheenkin. Kuten voi huomata kysymysmerkkejä jäi kosolti ilmaan. Toisaalta se on merkki siitä että kirja oli kiinnostava, eihän sitä muuten olisi jäänyt pohtimaan.

lauantai 22. maaliskuuta 2014

Leila Tuure: Daali ja kahvinpavut


Leila Tuure: Daali ja kahvinpavut
Sunkirja 2013, 370 sivua

Daali ja kahvinpavut on Piiritanssi-sarjan kolmas osa. Olen pitänyt tätä trilogiana, mutta kirja päättyi niin jatkoa itselleen kaivaten että kävin kirjailijan kotisivuilla kurkistelemassa millaista kirjaa hän tällä hetkellä työstää, ja kyllä, Daalin tarina on saamassa jatkoa mahdollisesti jo kuluvana syksynä. Täältä löytyy ainakin innokas lukija!

Kolmannesta osasta on vaikea kirjoittaa spoilaamatta aiempia kirjoja, joten tässä kohtaa varoitus koskien tähtien välissä olevaa kappaletta. Juonipaljastuksia aiemmista kirjoista on luvassa, joten mikäli suunnittelet lukevasi ne ennen Daalia, harppaa tähtiosion yli. Osat ovat kylläkin riittävän itsenäisiä tullakseen luetuiksi myös yksittäin.

*****
Aleksandra ja Mikael -kirjan lopussa Forssien taloon saapui uusi järjestys Miken nuoren vaimon muodossa. Aleksandra sai väistyä emännän paikalta ja Daali tuohtui kälyn määräilystä niin että muutti kotoa Ullan luokse. Nyt taloon on kuitenkin palannut lähes entinen järjestys, sillä miniä ei pitkään Forssissa viihtynyt, vaan viettää aikansa mieluummin oman sukunsa parissa, milloin vähintään joen toisella puolen, milloin Helsingissä, luonnollisesti Miken rahoilla huvitellen. Yksi asia ei kuitenkaan ole palannut ennalleen, Daalilla ei vieläkään ole pääsyä kauppahuoneen konttuuriin ja sen tilikirjoihin. Kun kaupungilla liikkuvat huhut kauppahuoneen huonosta jamasta kantautuvat Forssiin, Daali tekee salaa sen mikä häneltä on viime vuosina evätty, käy läpi tilikirjoja Miken istuessa iltaa tyypilliseen tapaansa kapakassa ryypiskellen. Daali näkee kauhukseen, että Mikke on myynyt isänsä kuunarin, tilikirjaa on väärennetty ja siitä huolimatta sen saldo on ankea. Niinpä Daali ja Aleksandra ottavat kauppahuoneen ohjat käsiinsä ja laittavat tuulemaan.

- Mamma, minulla on suunnitelma, Mikke aloitti.
Daali vilkaisi veljeensä. Oli aivan Miken tapaista omia tämäkin suunnitelma. Niin veli oli tehnyt lapsesta alkaen, kun Daali taikka Sofi olivat keksineet jotain uutta. Mutta ei Daali välittänyt, kuka kunnian saisi, tärkeintä oli pelastaa papan kauppahuone.
Vuorotellen he selittivät äidilleen suunnitelmaansa. Ensin Aleksandra näytti torjuvalta, sitten jo kauhistuneelta, ja kun ehdittiin laivan myyntisuunnitelmiin saakka, suorastaan epätoivoiselta. Kun hän oli kuunnellut loppuun, hänen ilmeensä alkoi muuttua Daalin ja Miken helpotukseksi myöntyväiseksi.
- Eihän meillä ole muutakaan mahdollisuutta kuin muuttaa kurssia johonkin suuntaan. Miksei sitten tähän, Mikke vakuutti.

*****

Daali on utriomaisen topakka, seurapiirien säännöistä viis veisaamaton nuori nainen. Vaikka hän on päätään pitempi valtaosaa porilaismiehistä ja täten tuomittu vanhaksipiiaksi, sulhasehdokkaita riittää jopa kolmin kappalein. Lukija tietää parista lauseesta kuka on se oikea, mutta Daali joutuu miettimään pidempään. Kun vakka löytää kantensa, voi jo nähdä mistä seuraava kirja lähtee liikkeelle, jos kaikki vain sujuu suunnitelmien mukaan.

Daali tunsi, miten kaikkien katseet seurasivat häntä ja hänen tanssikavaljeeriaan hämmästyneinä: vihdoinkin kaupungissa oli Forssin fröökynää pidempi mies! Ja kateellisina: ei kai Forssin Daalia vain nappaa uutta komeaa insinööriä, joka kelpaisi kyllä muillekin, sekä toiveikkaina kuten Aleksandra, Mikke, neiti Andersson ja monet muut: pääsisikö Forssin Daalia vihdoinkin vihille?

Daali ja kahvinpavut on mielestäni ylivoimaisesti paras kolmesta tähän asti ilmestyneestä osasta. Tapahtumia ja juonen käänteitä on paljon ja historiankertaus on paikallaan. Kirjan lopusta löytyy jälleen murresanasto. Jos vieras murre häiritsee, sitä ei ole paljon, sillä vain palvelusväki puhuu vahvalla murteella, härskaapin eli herrasväen puheessa murresanoja vain vilahtelee.

Aloitusosa Piiritanssin olen lukenut ennen blogia, kakkososan Aleksandra ja Mikael arvio löytyy täältä.

maanantai 17. maaliskuuta 2014

Richard Mason: Muistojen huoneet


Richard Mason: Muistojen huoneet
Gummerus 2008, 567 sivua
Alkuteos: The Lighted Rooms, Iso-Britannia 2008
Suomennos: Maria Erämaja


Olen yllättänyt (vai ylittänyt?) itseni viime aikoina tarttumalla jo toiseen tiiliskiviromaaniin heti alkuvuodesta. Richard Mason ei ollut minulle ennestään tuttu, mutta teemana Etelä-Afrikka, buurisodat ja hollantilaistaustaisen väestön sulkeminen brittien keskitysleireille saivat minut tarttumaan kirjaan. Luin viime kuussa Jamie Fordin Hotelli Panaman, jossa keskeinen tapahtuma oli japanilaistaustaisen väestön sulkeminen vastaavan kaltaisille leireille Yhdysvalloissa toisen maailmansodan aikana.

Monien viime aikoina lukemieni kirjojen tapaan tässäkin romaanissa on paljon menneiden aikojen muistelua, mutta silti enemmän nykyhetkeä. Kirjassa on kaksi vuorottelevaa kertojaa, kohta viisikymppinen Eloise ja hänen äitinsä Joan. Eloise on naimaton, lapseton liikenainen, joka viettää suurimman osan hereillä oloajastaan rahastonhoitoyhtiössä, takomassa rahaa eksoottisilla malmeilla. Joan ei pärjää enää omillaan eikä tytär halua häntä omaan kotiinsa, joten Eloise on viettänyt lukuisia lauantaipäiviä tutustuttaen Joania lontoolaisiin hoitokoteihin. Albany on kallis ja loistelias paikka viettää vanhuutensa viimeiset hetket, puitteet vanhassa talossa ovat upeat ja rahalla saa paljon korkeasti koulutettua henkilökuntaa. Se mikä Joanin saa lopulta hyväksymään paikan, on kuitenkin pianonpedaalit. Suotuisissa oloissa, suotuisessa ympäristössä Joan näkee tilassa pedaalit, joita "polkaisemalla" hän pystyy loihtimaan menneet ajat jälleen eläviksi. Albanylla on pedaalien hyväksyntä.

Ennen Joanin muuttoa hoivakotiin Eloise vie kuin hyvitelläkseen huonoa omaatuntoaan äitinsä matkalle Etelä-Afrikkaan, Joanin lapsuuden maisemiin. Suuren riskisijoituksen entisen heilansa tutkimustyön varaan perustaen tehnyt Eloise joutuu palaamaan kesken loman Lontooseen, mutta Joan viihtyy matkalla muistojensa parissa. Vaikka suvun kotitilan paikalla on nykyään ostoskeskus, hän tekee paikallisessa museossa arvokkaan löydön, isoäitinsä päiväkirjan buurisodan kauhujen ajalta. Päiväkirjan, hoitokodin naapurissa olevan kirjaston arkistossa kesätöissä olevan 15-vuotiaan pojan ja pedaalien avulla Joan sukeltaa syvemmälle menneisyyteen hoivakodin henkilökunnan syytäessä vanhukselle dementialääkkeitä.

Lähdin lukemaan kirjaa pelkästään takakansitekstin perusteella ja odotin Etelä-Afrikan matkan ja buurisodan aikaisten tapahtumien olevan kirjan keskeinen sisältö. Joankin kuitenkin palaa Lontooseen jo parinsadan sivun jälkeen ja siihen mennessä on minullekin valjennut jo se, että keskeistä romaanissa on sittenkin äidin ja tyttären suhde. Äidin ja tyttären, jotka ovat kaksi hyvin erilaista ihmistä, jotka ovat eläneet hyvin erilaista elämää, ja joilla on hyvin erilaiset arvot. Myös Eloisen riskisijoituksen kohtalon seuraaminen saa paljon sivutilaa.

Epämääräiset asiat kirkastuivat Eloiselle aina väittelyissä, ja näkemykset saivat totuuden sävyn, ja kun hän seuraavaksi avasi suunsa, hän puhui voittajan tyynellä auktoriteetilla. "Mielestäni meidän pitäisi tuplata sijoituksemme", hän sanoi rauhallisesti. "Jos pistämme kaksikymmentäviisi prosenttia osmiumiin ja hinta nousee, sanotaan nyt viisisataa prosenttia - mikä on varovainen arvio - kaksinkertaistamme pääoman. Viime vuosi oli melko ankea. Meidän on kohotettava riskiprofiiliamme, jotta pysymme muiden mukana, ja jos todella haluamme viedä bisnestä eteenpäin, meidän ei pitäisi suunnitella asemamme purkamista. Meidän pitäisi pistää toiset 65 miljoonaa dollaria peliin."
Patrickin leuat lakkasivat jauhamasta.
"Sehän on -Ei!" Carolin huudahdus oli kuin närkästynyt vingahdus, jota hän saman tien katui. "Se on enemmän kuin neljäsosa rahastosta. Emme voi -" Mutta hän ei lopettanut lausettaan.
Laskeutui hiljaisuus, jonka rikkoi ainoastaan loisteputkilamppujen surina heidän yllään.
"Tehdään se", Patrick sanoi.

Aivan kirjan lopussa aloin väsyä Joanin mielikuvitusmatkailuun enkä jaksanut enää miettiä miksi hän niputti eri aikakausien ihmisiä yhteen ja mitä oikein kuvitteli saaneensa aikaan (tehtyään sitä jo hyvän aikaa niin että olin edelleen kartalla). Aivan loppu meni kohdallani yli enkä jaksanut lukea niitä kohtia enää uudelleen ajatuksen kanssa. Tästä sekä siitä huolimatta ettei kirjan sisältö juuri vastannutkaan odotuksiani, koin ihan kelpo lukuromaanielämyksen.

Richard Masonin isoisoäiti on itse ollut lapsena buurisodanaikaisella keskitysleirillä. Kirjan lopussa Mason kertoo kirjan taustoista sekä siitä miten perusti aiemman romaaninsa tekijänpalkkioilla sisarensa nimeä kantavan säätiön joka pyrkii auttamaan Etelä-Afrikan taannoisen apartheid-järjestelmän johdosta heikommat opiskelumahdollisuudet omaavia värillisiä lapsia kouluttautumaan yliopistossa. Desmond M. Tutu on säätiön suojelija.

Muistojen huoneista ovat aiemmin bloganneet mm. Leena Lumi, Ilse sekä Erja.


sunnuntai 16. maaliskuuta 2014

Kirjahyllyn kertomaa

Sain Cillalta haasteen nimeltä Kirjahyllyn kertomaa, jossa vastaillaan kysymyksiin kirjahyllystä löytyvien kirjojen nimiä käyttäen. Vaikka joskus podenkin huonoa omaatuntoa siitä miten paljon lainoja meillä on kirjastosta tässä kohtaa voi todeta että onpa onneksi valinnanvaraa ;) Omia kirjoja kun ei löydy tästä talosta montaakaan.

Jatkan haastetta eteenpäin Anuliinille, jolla tiedän olevan paljon kirjoja hyllyssä :)

1. Oletko mies vai nainen? 
Kunpa en olisi ollut tyttö

2. Kuvaile itseäsi. 
Ammattilainen

3. Mitä elämä sinulle merkitsee? 
 Yksin ja yhdessä

4. Kuinka voit?
 Enchanté: hauska rakastua!

5. Kuvaile nykyistä asuinpaikkaasi.
 Linnoitus

6. Minne haluaisit matkustaa?
 Pariisissa, sattumalta

7. Kuvaile parasta ystävääsi.
 Kaaso

8. Mikä on lempivärisi?
 Veriruusut

9. Millainen sää on nyt?
 Raatteen tie - jäätynyt helvetti

10. Mikä on mielestäsi paras vuorokaudenaika? 
 61 tuntia

11. Jos elämästäsi tehtäisiin tv-sarja, mikä sen nimi olisi?
 Muistojen huoneet

12. Millainen on parisuhteesi?
 Todennäköinen tarina

13. Mitä pelkäät? 
 Hervantalainen

14. Päivän mietelause.
 Edessä uusi kevät

15. Minkä neuvon haluaisit antaa?
 Lahjoja norsujumalalle

16. Miten haluaisit kuolla?
 Onnellisesti eksyksissä

keskiviikko 12. maaliskuuta 2014

Gaile Parkin: Kigalin kakkukauppa

 

Gaile Parkin: Kigalin kakkukauppa
Tammi 2009, 278 sivua
Baking Cakes in Kigali, 2009 
 
Olin nähnyt Kigalin kakkukauppa muuttaa -kirjan kirjastossa mutta jättänyt sen uutuushyllyyn koska en ollut lukenut ensimmäistäkään osaa. Kun sitten törmäsin tähän ensimmäiseen palautushyllyssä pari viikkoa myöhemmin, harmittelin jo että olin jättänyt jatko-osan lainaamatta. En tiedä harmittelenko enää.
 
Tansanialainen rouva Angel Tungaraza on muuttanut miehensä, viiden lapsenlapsensa sekä kotiapulaisensa kera Ruandaan miehen parempipalkkaisen työn perässä. Heidän poikansa ja tyttärensä ovat kuolleet, aidsiin sekä murtovarkaan luotiin ja lapsenlapset ovat vielä pieniä. Pius toimii erityiskonsulttina Kigalin teknillisessä korkeakoulussa ja Angelilla on oma yritys, hän on Kigalin arvostetuin kakkuleipuri. Kirjan sisältö pyöriikin Angelin saamien kakkutilausten ympärillä. Yksi toisensa jälkeen naapurit tai Angelin erikoisista kakuista viidakkorumpuna kuulleet asiakkaat tulevat tapaamaan Angelia tämän kotiin. Angel ei koskaan ota kakkutilausta vastaan ennen kuin on tarjonnut asiakkaalle mausteista maitoteetä, esitellyt valokuva-albumin aiemmin tekemistään kakuista ja kuunnellut asiakkaiden huolet ja murheet.
 
- Tämä on oikein hieno kakku, hän sanoi. - Oikein, oikein hieno kakku. Usko tai älä, mutta iltapäivällä tilauksen jätettyäni aloin miettiä kakun hintaa uudelleen. Minusta se oli iso rahamäärä pulitettavaksi vasta kymmenvuotiaan lapsen kakusta, etenkin kun lapsi sattuu olemaan tyttö. En tietenkään puhunut hinnasta vaimoni kanssa, koska talousasioita ei pidä sysätä naisten huoleksi. En myöskään halunnut kysyä mielipidettä keneltäkään, koska en tahtonut vaikuttaa typerältä muiden silmissä sovittuani niin korkean hinnan. Kun nyt näen valmiin kakun, minusta kuitenkin tuntuu, että Mama-Grace on laskuttanut minulta aivan liian vähän.
 
Siinä missä kakutkin, huolet ja murheet ovat kirjassa keskeisiä. Ristiäiskakkuun pitäisi kirjoittaa vauvan nimeksi Goodenough; vanhemmat olivat toivoneet poikaa ja saaneet tytön. Ruandassa aiemmin rauhanturvaajana toiminut ghanalaismies ei ole voinut kertoa vaimolleen kokemistaan kauheuksista, koska epäilee ettei vaimonsa olisi mennyt naimisiin hänen kanssaan. Toinen mies on lapsena siepattu ja pakotettu lapsisotilaaksi. Nyt hän aikoo naida valkoisen naisen joka ottaa hänet mukaan kotimaahansa eikä hänen enää koskaan tarvitse tehdä töitä. Kaikki länsimaalaisethan ovat rikkaita. 
 
Tarinat ovat tai ainakin niiden pitäisi olla koskettavia. Ruandan kansanmurha, aids, lapsisotilaat, köyhyys. Olisin vain kaivannut tiukempaa otetta, nyt niiden käsittely oli useimmiten opettavaista mutta yhtä aikaa naiivia ja samaan hengenvetoon kovin kevyttä ja huoletonta. Keveys ja huolettomuus minulla tökki tässä kaikkein eniten. Lapsisotilaan tarinaankin Angel kommentoi vain että surullista on, mutta nythän kaikki on hyvin, olet rakastunut koska olet tullut tilaamaan kihlajaiskakkua. Ns. hyväntuulenkirjahan tämä on, ilman muuta, mutta omalla kohdallani se ei tällä kertaa toiminut. Minua kirja ei tempaissut mukaansa, joskin loppua kohden aloin jo vähän enemmän kiinnostua siitä mitä vielä on edessä.
 
Monet ruandalaiset olivat kasvaneet aikuisiksi maansa rajojen ulkopuolella ja palanneet kotiin vasta hiljattain, mutta Odile perheineen oli ollut Ruandassa myös kansanmurhan aikana ja kestänyt kaiken. Hän ja hänen veljensä olivat saattaneet menettää rakkaitaan ja joutua todistamaan hirveitä asioita tai jopa kokemaan niitä itse. He olivat kuitenkin selvinneet.
- Ikävä kuulla, Angel sanoi. Hän olisi halunnut sanoa vielä paljon enemmän, muttei löytänyt oikeita sanoja. Hän liikahti kiusaantuneesti sohvalla miettien, miten jatkaisi. Ehkä parasta ja ammattimaisinta olisi johdattaa keskustelu takaisin huomattavasti helpompaan aiheeseen, kakkuun.
 
Jatkuva Eh!-huudahduksen käyttö repliikkien alussa ärsytti, parhaimmillaan se esiintyi neljä kertaa yhdellä sivulla. Muuten swahilin- ja ruandankielisten sanojen (runsaskin) käyttö sopi kirjaan hyvin, ainakin se muistutti siitä että Afrikassa ollaan.

Kissa kirjahyllyssä piti kirjaa pinnallisena ja naiivina, muutoin löytämäni blogiarviot ovat olleet hyvinkin positiivisia, esim. Sanna / Luettua, Lukutoukka / Krista sekä Minnan lukemaa

torstai 6. maaliskuuta 2014

Leila Tuure: Aleksandra ja Mikael


Leila Tuure: Aleksandra ja Mikael
Sunkirja 2011, 311 sivua

Aleksandra ja Mikael on keskimmäinen osa trilogiaa, jonka ensimmäisen osan, Piiritanssin, olin lukenut jo aikaan ennen blogia mutta unohtanut sitten poimia jatko-osat mukaan kirjaston hyllyltä. Leila Tuure on siis minulle ennestään tuttu Piiritanssin verran, mutta romaaneja hän on kirjoittanut jo parikymmentä. Blogeissakaan hänen kirjansa eivät tunnu olevan kovin tunnettuja, joten suosittelen tutustumaan Tuuren tarjontaan. 

Piiritanssissa Aleksandra ja Mikael päätyvät yhteen erinäisten vaiheiden jälkeen Porin seurapiirejä kohahduttaen, sillä Aleksandra on jo ohittanut naimaiän ja nuoresta, varakkaasta laivanvarustaja Mikael Grönforsista moni äiti suunnitteli tyttärelleen sulhasta. Heidän nimikkokirjansa alussa vietetään jo Aleksandran 50-vuotissyntymäpäiviä ja siihen ikään mennessä Sandra on ehtinyt kohahduttaa vielä kerran jos useammankin. Suurin skandaali oli Aleksandran 40-vuotiaana saama iltatähti, tomera pikkuneiti Daalia joka ei ollenkaan kestä tulla kohdelluksi "vain tyttönä". Perheen muut lapset ovat isänsä kaima Mikael eli Mikke joka kiertää kauppalaivan mukana oppiakseen kaiken tarvittavan astuakseen aikanaan isänsä saappaisiin, sekä tytär Sofia joka on Daalian vastakohta, perinteisemmin omaan aikaansa istuva hienoista puvuista ja tanssiaisista elämän sisältönsä saava fiini porvarisneiti.

Kirja lähtee liikkeelle lyhyellä epiloginomaisella kertomuksella Porin suurpalosta 1852 ja harppaa sitten viisitoista vuotta eteenpäin vuoteen 1867. Kaupunkikuva on muuttunut, sillä paloturvallisuutta on pyritty edistämään puistoilla ja jyhkeillä kivitaloilla joita vain vauraat laivanvarustajat, tehtailijat ja kauppiaat kuten Rosenlewit ja Junneliukset pystyvät rakentamaan. Lähivuosina ei kuitenkaan jatkoa vaurastumiselle ole luvassa, sillä Suomea koettelevat pitkät talvet ja lyhyet nopeasti hallaan päättyvät kesät vievät viljasadon, mustuttavat perunanvarret ja palelluttavat marjat monena vuonna peräkkäin. Kun ulkomailtakaan ei saada tuotua tarpeeksi viljaa, nälkä saa maaseudun väen liikkeelle ja loputon kerjäläisten virta kulkee Porinkin kautta aina vain etelämmäs. Vastarakennettu köyhäinmaja on hetkessä täynnä, samoin kaksi väliaikaista sairaalaa. Kerjäläisten mukana tulevat kulkutaudit, punatauti ja lopulta pelätty lavantauti joka vie niin köyhiä kuin rikkaita. Varakkaimmat talot osallistuvat hätäaputöihin, ja Aleksandra palvelijoineen keittää ja jakaa velliä ja leipää aamusta myöhään iltaan.

Sandra katseli ulos pimenevään iltaan kädet toimettomina sylissään. Mikaelista näytti kovin oudolta, ettei vaimolla ollut edes kirjaa kädessään. Mikael arvasi hänen ajatuksensa.
- Katso, taas tulee lisää. Ja aina ne ovat entistä heikompia ja sairaampia. Mikä Jumalan kirous tämä on? Jumalaa ei taida ollakaan. Ei kai yksikään isä voi tehdä lapsiensa elämää näin kamalaksi.
- Ei Jumala ole meitä kironnut. Onhan tällaisia aikoja ollut ennenkin. Olethan itsekin lukenut jääkaudesta ja nälkävuosista pari sataa vuotta sitten. Silloinkin halla vei sadon, ja ihmisiä kuoli kerjuumatkoillaan pitkin maanteitten pientareita. Säät vaihtelevat, ovat aina vaihdelleet, ja nyt me satumme elämään tämmöistä aikaa. Ei tämä enää kauan voi kestää, sillä jos kestää, täällä ei kohta voi kukaan enää elää. Tai sitten joudutaan palaamaan eränkävijöiksi.
- Osaathan sinä metsästää. Sandra hymyili miehelleen vaisusti.
Mikael oli hyvillään edes pienestä hymynkareesta vaimonsa suupielessä. Se lohdutti häntä hiukkasen. Muuten Sandraa oli murheellista katsoa.

Kun nälkävuosista vihdoin selvitään, palaa normaaliin uomiinsa myös Aleksandran ja Mikaelin perheen elämä. Taas päästään tilaamaan uusia pukuja; krinoliinit ovat yhtäkkiä vanhanaikaisia, sillä 1870-luvulla kasataan takamuksen päälle näyttävä turnyyri. Nuoret nauttivat elämästään tanssiaisissa ja suvut solmivat suhteita avioliittojen muodossa. Rakastumiset eivät aina pääty onnellisesti vaikka pari saisikin toisensa ja jälleen Grönforsien perhe kohahduttaa seurapiirejä, jopa niin paljon että Sofia lähetetään Helsinkiin pois silmistä, pois porilaisten mielestä. Yliopistoon pääsemisestä haaveileva Daalia ei ole avioliitosta kiinnostunut, minkä Aleksandra tavallaan kokee helpotuksena, niin huonosti ovat vanhemmat lapset puolisonsa valinneet.

Pidän paljon siitä, että kirjan henkilöt keskustelevat sen hetkisistä polttavista asioista kuten Napoleonista, valtiopäivistä, äänioikeudesta, kaupankäynnistä, tyttöjen kouluttamisesta ja naisten tahdosta päästä yliopistoon. Hyvässä historiallisessa romaanissa pitää mielestäni tuoda monipuolisesti esille sen hetkistä maailmaa ja ajankuvaa.

- Mamma, Sofi kirjoitti minulle, että hän on yhdessä Ellenin ja muutamien muiden opiskelemaan aikovien tyttöjen kanssa perustanut nuorten naisten yhdistyksen, jolla on suuret tavoitteet. He aikovat taistella sen puolesta, että kaikille saataisiin yhtäläinen oikeus opiskella yliopistossa ja että nuoret naiset saisivat ihan itse päättää, kenen kanssa he menevät naimisiin. Sofi kirjoitti heidän saaneen selville, että se on maaseudulla vielä vaikeampaa kuin kaupungissa, kun tyttöjen täytyy naida naapurin poika, jotta maatilojen kokoa saadaan kasvatettua. Se on niin kamalan väärin! Entä jos naapurin poika on ihan tyhmä? Mitä sitten? Tyhmän miehen kanssa ei ketään pitäisi pakottaa naimisiin, Daalia pauhasi niin kuin ongelma olisi koskenut häntä itseään.

Kirjan lopussa on murresanasto joka kannattaa lukaista heti alkajaisiksi. Monet Porin murteen sanathan ovat väännöksiä ruotsin kielestä ja sitä myötä arvattavissa, mutta sanat eivät välttämättä aukea siinä tahdissa kuin romaania haluaisi lukea. Itse olen Satakunnassa asunut lapsuuteni, senkin jälkeen viettänyt siellä paljon lomiani ja Porissa asuin muutaman vuoden aikuisenakin, joten murre on tuttua ja omaan korvaan ja silmään mieleistä. Etenkin mummun ja taatan käyttämiä sanoja muistan paljonkin, kuten hantuuki (pyyhe) tai kartiini (verho). Muistan miten kotoisalta tuntui kun kesän korvalla Poriin muutettuani kävin torilla ja kukkakauppiaalla luki hintalapussa PETYYNIT. Pitihän niitä petunioita ostaa jo ihan sen takia!

Osallistunkin tällä kirjalla K-blogin kotiseutukirjallisuushaasteeseen.

Miinuksena on mainittava lukuisat kirjoitusvirheet, puuttuvien tai ylimääräisten kirjainten lisäksi lauseissa on ylimääräisiä sanoja tai vääriä sanamuotoja, parhaimmillaan kaksi samalla sivulla.

keskiviikko 5. maaliskuuta 2014

Nura Farah: Aavikon tyttäret


Nura Farah: Aavikon tyttäret
Otava 2014, 236 sivua

Kun näin Nura Farahin haastattelun tv-uutisissa, laitoin Aavikon tyttäristä saman tien varauksen kirjastoon. Se, että Suomessa asuva somalialaisnainen on kirjoittanut romaanin, on jo sinänsä kiinnostavaa, mutta hän on kirjoittanut sen vieläpä suoraan suomeksi. Kustannustoimittaja on avustanut kieliasun hiomisessa.

Farahin esikoisteos vie lukijan mukanaan 1900-luvun puolivälin Somaliaan. Päähenkilö Khadija oppii aivan pikkutytöstä, että hän on vain pieni turha tyttölapsi ja veli on Tärkeä. Veljeä ylistetään, veljen pitää saada voittaa puuhun kiipeämiskilpailu, veli saa ensin juoda maitokulhosta. Ja jos veli, joka ei sinällään vaikuttanut itsekkäältä, oli nälkäinen ja joi kaiken maidon, jäi Khadija ilman ja meni nälkäisin vatsoin nukkumaan. Siinä kohtaa ei paljon lohduttanut, että Muhammedin kaikkien lasten kerrotaan olleen tyttöjä ja silti isälleen rakkaita. Eikä ihme, että Khadija itsekin alkoi toivoa että olisi pojaksi syntynyt. Veljellä on myös tärkeä tehtävä, hänen pitää kostaa sankari-isän kuolema.

Somalileirin arjesta oli mielenkiintoista lukea niin lapsen kuin aikuisen näkökulmasta. Paimentolaiselämä on hyvin omavaraista ja elämä leirissä länsimaalaisen silmissä yksinkertaista. Lapsilla on paljon omia tehtäviä; tyttö vie vuohet syömään muttei saa kuljettaa kameleita. Muutenkin kaikki on tarkkaan säädeltyä, Allah tietää jokaisen muurahaisenkin liikkeen ja kaikki tapahtuu vain koska Allah niin päättää. Miehisessä taiteen lajissa, runonlaulannassa taitava tyttö on kummastus, jolle kuitenkin annetaan tunnustusta. Leirin elämä, ihmisten väliset käyttäytymisnormit, klaanit ja klaanipuut ja klaanien väliset riidat ja rosvoilut ja monet tiukat säädökset tulevat kirjassa tutuiksi. Lopussa myös tie Somalian itsenäistymiseen ja siihen miten somaliveli käy somaliveljeä vastaan.

Tytön tärkein aarre on kunnia, puhdistautumisrituaalissa silvottu ja kiinni ommeltu jalkoväli. Ympärileikkaus on kohtaus jota ei olisi voinut sivuuttaa, mutta Khadija on se joka sosiaalisesta paineesta itkien pyytää äidiltä mahdollisuutta puhdistautua. Kun Khadija alkaa näyttää naiselta, äiti tuskastuu ja harmittelee mistä tyttö on perinyt noin isot rinnat. Ratkaisuna ne sidotaan pienemmiksi huiveilla, mutta runonlaulannan täytyy ainakin loppua, miehiä ei saa houkutella. Niinpä voisi ajatella että rosvojoukon ryöväämän Khadijan päätyminen toiseen leiriin vastentahtoiseen avioliittoon miehensä toiseksi vaimoksi on tarinan synkin kohtalo, mutta minun kävi enemmän sääliksi ensimmäistä vaimoa Luulia jonka osa oli keppi eikä rakkaus. Ilman Khadijaa Luul ei olisi muuta saanut kokeakaan. Ja vaikka Khadijalta hyvä sydän löytyykin, kateus vaimojen välillä menee kaiken edelle ja vihjaus kolmannesta vaimosta saa Khadijan tulistumaan kauaskantoisin seurauksin. Kuten aviomieskin toteaa, ei ole miehen etu jos vaimot tulevat toimeen keskenään.

"Luul on ahkera", Khadija kehui, mihin Keyse vastasi kuivasti: "Sehän on hänen tehtävänsä, hoitaa kotityöt." "Mutta Luul on hyvä ihminen", Khadija yritti pehmentää Keysin sydäntä.
"Sinä olet hyvä ihminen", Keyse vastasi. Khadija pyysi Keyseä olemaan hieman armollisempi Luulille. Keyse alkoi nauraa mutta vakavoitui sitten. "Koska teistä on tullut ystäviä? Se ei ole miehen etu että vaimot ovat ystäviä", Keyse sanoi ja pyöritteli viiksiään. Hän ei ymmärtänyt miksi nuori vaimo piti Luulin puolia.

Kirja on kuin pitkä kansansatu ennemmin kuin romaani, minulle tuli vähän väliä tunne kuin joku kertoisi minulle Tuhannen ja Yhden Yön Tarinoita. Pidin kirjasta paljon ja jälkeenpäin jäi tunne että onpa hienoa että Farah kirjoitti tämän ja onpa hienoa että itse luin sen. Lukekaa, niin ymmärrätte taas hieman lisää somalikulttuurista. Minut kirja sai ajattelemaan, että jos heidän elämänsä on ollut tuollaista vielä 1960-luvulla, mikä valtaisa shokki heille onkaan ollut tulla meidän kulttuurimme keskelle '90-luvun alussa. Sekin olisi jo ollut shokki, jos 60-luvun suomalainen olisi siirretty aikakoneella omalle '90-luvullemme.

Minä joka en ole ollenkaan runoihminen, pidin kovasti näistä Khadijan laulamista runoista.

Somalitytöt kultaa kalliimpia,
kärsivällisyys ja ahkeruus sielussa.
Missä ylpeys, siellä somaliäiti,
missä uskollisuus, siellä somalisisko,
missä kunnia, siellä somalivaimo.
Somalinaiset onni perheelle.

maanantai 3. maaliskuuta 2014

Maeve Binchy: Seitsemän talvista päivää


Maeve Binchy: Seitsemän talvista päivää
WSOY 2013, 363 sivua
Alkuteos: A Week in Winter 2012
Suomennos: Päivi Pouttu-Delière


Jo sulaneeseen maahan satoi viime yönä muutama sentti lunta sopivasti kuvituskuvaa varten. Tämä talvi on ollut kaikenkaikkiaan outo, Tampereen seudulla max 10 senttiä lunta ja helmikuun puolivälissä sekin vähä muuttui ensin jääksi kuljetuimmilla kohdilla ja jääkin ehti sulaa jo pois.

Lunta ei ole Irlannissakaan, jonne Binchyn kirjat sijoittuvat. On hyytävää kylmyyttä ja meri joka jäätymättä tyrskyää rantakallioihin. Seitsemän talvista päivää jäi kirjailijan viimeiseksi teokseksi. Vuonna 2012 kuolleen Binchyn romaaneja on myyty yli 40 miljoonaa kappaletta. Olen lukenut jokaisen suomennetun, muutama on edelleen kääntämättä.

Kirjan alussa tutustumme Chickyyn, joka nuorena tyttönä lähtee amerikkalaispojan matkaan rapakon taa. Nuorten tiet eroavat pian, mutta Chicky ei halua paljastaa kotikylän väelle totuutta ja käy yksin lomailemassa Irlannissa. Chicky työskentelee majatalossa ja viihtyy elämässään, mutta sattumien sanelemana päätyy palaamaan Irlantiin.

Koko hullu ajatus siitä, että Chicky ostaisi rantakalliolla seisovan suuren talon. Stone Housen, jonka villiintyneessä puutarhassa hän oli lapsena leikkinyt, jota hän oli katsellut uimaretkillään mereltä käsin ja jossa hänen ystävänsä Nuala oli ollut herttaisten Sheedyn sisarusten palvelusneitinä.
Se voisi olla mahdollista. Walter oli tavannut sanoa, että se mitä tapahtui, riippui meistä itsestämme.
Rouva Cassidy oli aina kysynyt, miksi me emme pystyisi tekemään tiettyä asiaa siinä missä joku muukin.
Queenie-neiti sanoi, että ajatus oli paras keksintö sitten paahtoleivän.

Talon omistava Queenie-neiti ehdottaa, mikset tekisi siitä hotellia. Niinpä amerikkalaisen majatalon pitäjän oikea käsi aloittaa vanhan suuren talon muutostyöt maaseutuhotelliksi ja yhtä suunnittelematta kuin Chicky lähti tähän projektiin, myös  hänen ystävänsä ja sukulaisensa lapset päätyvät sinne töihin. Ensimmäinen puolikas kirjasta kertoo Chickystä ja kaikesta siitä mitä talon muuttaminen hotelliksi vaatii. Sitten koittaa tuo talvinen viikko, jolloin hotelli avataan ja ensimmäiset vieraat saapuvat. Jokaisen huoneen asukkaisiin tutustutaan erillisessä luvussa, jotka toimisivat myös yksittäisinä novelleina. On lääkäripariskuntaa, kirjastonhoitaja, ruotsalainen nuorimies jonka pitäisi astua sukuyrityksen johtoon. On pariskunta joka on voittanut matkan Stone Houseen mutta on pettynyt kun ei saanutkaan päävoittoa Pariisiin.

Kaikilla heistä on jonkinlainen ongelma, niin Chickyllä, työntekijöillä kuin vierailla. Ongelmat ratkeavat kuin itsestään, parhaana esimerkkinä eräiden hotellivieraiden rantakalliolla tapaama poika, joka on siellä tehdäkseen itsemurhan. Muutaman minuutin juttuhetki ja moiset ajatukset poistuvat pojan mielestä ja hän saa taas elämänhalunsa takaisin. Eihän tällainen niks-naks-kaikki-kohdallaan tyylinen ongelmanratkaisu ole ollenkaan realistista, mutta sisimmässämme varmasti haluaisimme uskoa että se voisi olla. Se lienee yksi syy miksi Binchyn lämmin ja herttainen kerronnan tyyli on ollut minun ja niin monen muun mieleen. Tosin pidän eniten kirjailijan varhaisemmista teoksista, kuten esikoinen Ei aina käy niin ja Ystävyyden piiri, kirjoista joissa ei vielä ole isoa määrää henkilöitä ja yksittäisiä elämäntarinoita kuten tässä ja joissa korostuu se katolilainen Irlanti joka silloin 90-luvun alussa sai minut Binchyyn niin ihastumaan. Tulikärpästen kesä, jonka muistan suosikkinani, pitäisi oikeastaan lukea joskus uudestaan, vieläkö rakastaisin sitä yhtä paljon? Viimeaikaisissa kirjoissa puolestaan on viehättänyt tämä erityisen lämmin ja sydämellinen tarinointi ja se, miten edellisistä romaaneista tutut henkilöt ja paikat vilahtelevat sivurooleissa. Taas käydään Quentin's- ja Ennio's -ravintoloissa ja aivan ohimennen törmätään esimerkiksi aiemman romaanin päähahmoihin kuuluneeseen sairaanhoitajaan.

Seitsemän talvista päivää on romaani, joka pitäisi lukea takkatulen loimutessa, vilttiin kääriytyneenä, kuuma kaakaomuki toisessa kädessä kovan pakkasen kipristellessä talon nurkissa.