Sivut

tiistai 15. joulukuuta 2015

Aki Ollikainen: Musta satu


Aki Ollikainen: Musta satu 
Siltala 2015, 155 sivua


Mustaa satua kerrotaan kahdessa aikatasossa. Nykyhetkessä elää mies, jonka vaimo on jättänyt ja vienyt heidän poikansa mukanaan. Mies kirjoittaa käsikirjoitusta, romaania menneistä ajoista. 

Ajoin Malmin hautausmaalle. Sieltähän koko juttu tavallaan alkaa. Seisoin hautausmaan portilla ja katselin hautakivien rivistöjä. Kivet olivat kuin matkalaukkuja, valmiina ylösnousua odottamassa. Tai ehkä ne olivat asiakirjasalkkuja, pitivät sisällään tilinpäätöksen nimeämiensä henkilöiden elämästä. Kaikki kuitit säilytettävä tuomiopäivään saakka. Mutta minä en etsinyt nyt hautakiveä, päinvastoin, etsin sellaista viimeistä leposijaa, jolta en uskonut kiveä löytäväni. Etsin vanhoja vähävaraisten linjahautoja.

Noihin hautoihin päätyivät vähävaraisten ruumiit ja niistä Noita-Kalliona tunnettu mies kaivoi ruumiit joista irrotti sormia ja kokonaisia käsiä, noitamenoihinsa tarvitsemiaan sinettejä.

Mies muistaa Joonan, ystävänsä kouluajoiltaan, ja muistelee mitä ovat yhdessä tehneet. Mies puhuu tälle, ääneen vaiko itsekseen, en ole varma. Tuntuu kuin hänen mielensä hieman häilyisi.

Menneessä ajassa, 1930-luvulla, seikkailee pirtutrokari Heino. 

Kun yön pimeimmät tunnit ovat takana, Kivimäki sammuttaa ajovalot. Auto matelee eteenpäin aamuyön sinessä, ja taivaalla muutama sininen pilvi vaeltaa aikaa mitaten hitaasti kohti taivaan lakipistettä. He rullaavat pimein lyhdyin Tattarisuolle, jolta Heino on etukäteen katsonut lastille piilopaikan.
Sudenhetki, Heino ajattelee katsellessaan aamuyön sinistä valoa. Tässä valossa lampaat menettävät hetkeksi kykynsä erottaa maisemassa hiipivän suden, ja silloin voi vanha kokenut susiuros raadella hetkessä koko lauman. Näin eno oli hänelle joskus sudenhetken selittänyt.

Heinokin muistelee menneitä, kansalaissodan aikoja, miten isäukko päätyi Hennalaan, oli muilutuksia ja työläismarsseja, oli eno joka yritti Ameriikassa rikastua ja palasi takaisin kun kuuli että Suomesta oltiin vallankumouksella luomassa punaista paratiisia.

Aki Ollikaisen edellinen romaani, esikoinen Nälkävuodet, sai Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon, Finlandia-ehdokkuuden ja valittiin kirjabloggaajien äänestyksessä vuoden parhaaksi kotimaiseksi romaaniksi. Tästä johtuen osalla Mustan sadun lukijoista odotukset ovat olleet niin korkealla, että kirja on tuottanut pienen pettymyksen, olenpa eräässä blogissa nähnyt toivottavan ettei kirjaa olisi edes julkaistu. Itse en ole Nälkävuotta lukenut, joten pystyin suhtautumaan Mustaan satuun ilman esikoisen luomia paineita kokea jotain erityisen suurta ja pidinkin lukemastani. Yksi asia minua jäi vaivaamaan. Olivatko hoksottimeni jotenkin poikkeuksellisen kohmeessa vai miksi kesti niinkauan ennen kuin tajusin miesten välisen kytkyn?

Mutuhuttuilijana koen oikeudekseni omana mielipiteenäni sanoa, että olisin ennemmin suonut Finlandia-ehdokkuuden Mustalle sadulle kuin Armain aika -pienoisromaanille.

2 kommenttia:

  1. Minusta tämä oli aika sekava soppa kaikenkaikkiaan. Odotin niiden ruumiinosien selvittämistä, mutta ne jäi leijuilemaan sinne tattarisuolle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta. Tuo sekavuus oli varmaan se, mikä vaikeutti sen kytkyn tajuamista.

      Poista