Sivut

keskiviikko 21. kesäkuuta 2017

Kesälukumaraton II/III 8.7.17 - Ilmoittaudu tähän!



Tänä kesänä kirjabloggaajat järjestävät peräti kolme lukumaratonia. Ensimmäisestä oli vetovastuussa Hannan kirjokansi ja linkin ensimmäisen maratonin koontipostaukseen löydät täältä. Myös maratonien yhteinen logo on Hannan työstämä.

Lukumaratonin ajatuksena on ottaa aikaa itselle ja lukemiselle 24 tunnin yhtäjaksoisen ajan. Voit toki syödä ja nukkua, emme ole kohtuuttomia, mutta kaikki mitä tuon 24 tunnin aikana teet, lasketaan lukuaikaan. Jos aloitat esimerkiksi lauantaina kello 15, lukuaikasi päättyy sunnuntaina kello 15.

Varsinainen maratonpäivä on lauantai 8.7, mutta lukemisen voit myös aloittaa perjantaina ja lopettaa lauantaina tai aloittaa lauantaina ja jatkaa sunnuntain puolella, kunhan osa tuosta 24 tunnin ajanjaksosta ajoittuu lauantaihin.

Voit osallistua maratoniin vaikka sinulla ei olisikaan kirjablogia tai mitään muutakaan blogia. Voit päivittää lukemisesi edistymistä esimerkiksi Instagramissa tai Twitterissä tai kommentoimalla varsinaista maratonin aloituspostausta tässä blogissa. Sosiaalisessa mediassa käytämme häsäriä #lukumaraton.

Te joilla on kirjablogit, voitte tehdä omat aloituspostauksenne ja suotavaa (joskaan ei pakollista) on, että lukemisen keskelläkin ehditte hiukan päivittää miten etenette, sillä monet maratoniin osallistuvat käyvät mielellään lueskelemassa toisten maratonien etenemistä oman lukemisensa huilitauoilla. Maratonin päätyttyä on aika tehdä koontipostaus ja linkittää se myöhemmin tässä blogissa avattavaan koontipostausketjuun.

Minkäänlaisia minimi- saati maksimisivumääriä lukemiseen ei ole. Voit osallistua täysin oman mielesi, fiiliksesi ja lukumakusi mukaan. Voit lukea lapsille, urakoida läpi tiiliskiven, lukea novelleja, esseitä, sarjakuvia tai lukea jonkin teeman mukaan useampia kirjoja you name it! Sinun ei myöskään tarvitse lukea kirjoja kokonaan, jos luet vain osan kirjaa maratonin kuluessa, mainitse asiasta omassa koontipostauksessasi. Hannan emännöimässä lukumaratonissa sivumäärät vaihtelivat 5-1364 sivun välillä. Voit siis osallistua täysin ilman paineita, me toivotamme kaikki lukijat tervetulleiksi mukaan Blogistanian tempauksiin!

Voit ilmoittautua mukaan tämän postauksen kommenttikenttään vaikka heti, muista linkittää myös blogisi. Voit myös ilmoittautua myöhemmin, vaikka vasta ryhtyessäsi lukemaan. Teen listan ennakkoon ilmoittautuneista tämän postauksen alareunaan.

Tässä vielä kertaus säännöistä:

Maratonin säännöt:
  1. Mukaan ilmoittaudutaan tämän postauksen kommenttiosiossa. Jos sinulla on blogi, kerro myös sen osoite.
  2. Kaikki 24 tunnin aikana luettu kirjallisuus lasketaan mukaan. 
  3. Maratoonaamisen voi aloittaa perjantain 7.7. puolella tai sitä voi jatkaa sunnuntaina 9.7, kunhan osa lukemisesta tapahtuu lauantaina. Yhteensä aikaa on joka tapauksessa se 24 tuntia (esim. pe klo 17 -> la klo 17).
  4. Maratonaikaan saa sisältyä taukoja (nukkua ja syödä saa ja varmaan kannattaa), mutta ne lasketaan mukaan suoritusaikaan.
  5. Maratonista voi blogata halutessaan etukäteen, sen kuluessa ja jälkikäteen. Lopuksi joka tapauksessa lasketaan luettu sivumäärä, ilmoitetaan se blogissa ja linkitetään tuo tulospostaus minun blogiini, erilliseen myöhemmin julkaistavaan koontipostaukseen. Kirjaa mahdollisuuksien mukaan myös luetut kirjat. 
  6. Mukaan voi tulla, vaikkei olisi omaa blogia.
  7. Maratonin tunnisteena on somessa #lukumaraton. (Yllä olevaa kuvaa saa myös käyttää vapaasti.


TERVETULOA MUKAAN LUKUMARATONILLE!


Martina Haag: Olin niin varma meistä



Martina Haag: Olin niin varma meistä
Atena 2017
212 sivua
Ruotsinkielinen alkuteos: Det är något som inte stämmer, 2015
Suomennos: Riie Heikkilä


On syyskuun alku, mutta ilmassa on jo lähestyvän talven tuntua. Tukholmalainen Petra on juuri lentänyt Jällivaaraan ja on jatkamassa matkaa helikopterilla Sarekin kansallispuistoon, mukanaan kissansa Kapteeni Kuono, ruokalaatikko ja matkalaukku. Siellä Petraa odottaa Ráhnukka, Ruotsin matkailijayhdistyksen tunturimökki jossa vaeltajat voivat yöpyä korvausta vastaan. Petra on hakeutunut mökkivahdiksi aiemman mökkivahdin loukkaannuttua ja sesongin loppuun, seuraavat kolme viikkoa, hän tulee asumaan kahden päivän vaellusmatkan päässä seuraavasta ihmisasutuksesta. Näiden viikkojen aikana hän ei voi käyttää nettiä tai kännykkää, ei katsoa televisiota. Aurinkopaneelit sentään tuottavat tarvittavan sähkön läppärille, sillä kirjoittaa hän aikoo. Kaksikymmentä päivää myöhemmin hän haluaa nousta helikopteriin mukanaan käsikirjoitus uuteen kirjaansa. Aihekin on valmiina ja se on Petran ja hänen Anders-miehensä kipeä avioero.

He olivat onnellinen pariskunta, kirjailija ja tunnettu tv-kasvo. Heidän onnensa kruunasi kaksi suloista poikaa, Nisse ja Sigge, vielä tarhaikäiset. Heillä oli koti Tukholmassa ja mökki Ingarön saarella. Juuri Ingarössa Petra huomasi, ettei kaikki ole hyvin heidän välillään, vaikka hän on aina ollut, kuten kirjan nimikin kertoo, niin varma heistä ja heidän kestävästä onnestaan. 

Erosta on kulunut jo vuosi, mutta Petra ei ole pystynyt jatkamaan omaa elämäänsä. Hän velloo edelleen menneessä, muistelee sitä vuotta jolloin kaikki merkittävä tapahtuu ensimmäisen kerran ilman Andersia. Joulu ilman Andersia, ensimmäinen hääpäivä ilman Andersia, lasten syntymäpäivät ilman Andersia. 

Vaikka Petra kaipaa rauhaa, on sitä Ráhnukassa ehkä enemmänkin kuin tarpeeksi. Mökissä yöpyvät turistit toki tarjoavat juttuseuraa, mutta ihmiset osaavat olla hankalia. Luonto ympärillä on Petralle Tukholman vastakohtana uutta, mutta kiinnostavaa. Vain se häiritsee, että kaikki varoittavat häntä liikkumasta tiettyyn suuntaan. Viereiselle Taalujärvelle ei ole menemistä ja pikkuhiljaa Petralle aukeaa mitä siellä on tapahunut.

Taalujärven tragedian onkin ilmeisesti tarkoitus luoda romaaniin jännitettä, varsinkin kun kirja alkaa lyhyellä kohtauksella jossa Petra pakenee jotain, juoksee sakeassa sumussa vaikkei enää jaksaisi, on huolissaan lapsistaan. 

Takakannessa ja sivuliepeessä on ruotsalaislehtien kehuvia arvioita siitä, miten Haagin avioerokertomus on "kirvelevin lukemani avioerokokemus" tai "saa sanattomaksi, osaisinpa kuvailla tunteita kuin hän". Nyt täytyy myöntää, etten saanut tästä irti ihan yhtä paljon. Lainasin kirjan pikavippinä, nopealla päätöksellä, ja aloin lukea samantien, ottamatta sen kummemmin selvää kirjasta tai kirjailijasta. Kun en edes kansiliepeitä ensin käynyt läpi, en ensi alkuun tullut edes ajatelleeksi sitä minkä kaikki muut lukijat ilmeisesti ovat tiedostaneet ennen kirjaan tarttumista, eli sen että kyseessä on Martina Haagin oman avioeron auki kirjoittaminen. Ehkä se teki omasta lukukokemuksestani vaisumman, toisaalta ehkä se, etten ole suomalaislukijana nähnyt niitä lehtijuttuja ja avioeroa kirkuvia otsikoita, jotka ovat ruotsalaisille tuttuja. Martina Haagin nimen olin kuullut aiemminkin, mutten ollut lukenut hänen aiempia romaanejaan. Tämä avioeroromaanin perusteella ei ole kovin isoa mielenkiintoa niitä käsiini etsiäkään. Jotenkin kirjasta jäi sellainen loppufiilis, että se antaa eniten kirjailijalle itselleen. 

maanantai 19. kesäkuuta 2017

Blogistanian kesälukumaraton I/III, 17.6.17



Tänä kesänä meitä lukutoukkia hemmotellaan peräti kolmella kirjabloggaajien emännöimällä lukumaratonilla. Kirjan jos toisenkin on saanut kunnian emännöidä heinäkuista tapahtumaa, mutta ensimmäisen maratonin veti Hannan kirjokansi. Kiitos Hannalle emännöinnistä!

Oman maratonini pääsin aloittamaan vasta iltamyöhään, klo 23 lauantai-iltana. Totta puhuen meillä oli niin kiireinen loppuviikko, että meinasin unohtaa koko maratoonaamisen ja niinpä en ollut varta vasten valikoinut kirjastostakaan mitään erityisesti maratonlukemista varten. Onneksi kotoa löytyi muutama novellikokoelma ja uusin Granta jossa on eläinteema.



Lauantai

Aloitin siis oman lukemiseni iltamyöhään ja havaitsin heti isomman luokan häiriötekijän. Samana yönähän juostaan Jukolan viestiä ja vaikkei meillä mitään suunnistustaustaa olekaan, valvotaan Jukolan viestiä aina niin myöhään kuin jaksetaan. Ja minunko pitäisi lukea samaan aikaan? Tartuin kuitenkin novellikokoelmaan Hänen huulensa ovat metsä, ajatuksena että novelli kerrallaan on edes paremmat chanssit edetä kuin jatkamalla kesken olevaa romaania joka oli Jenni Linturin Jälleenrakennus. Tosin tämä kokoelma on täysin mukavuusalueeni ulkopuolella, fantasiaa, kauhua ja tieteisnovelleja.

Luovutin aamukolmen maissa ja olin saanut luettua vaivaiset... nooh sanotaan että alle sata sivua. Neljässä tunnissa. Pirtsakka startti! 😕

Sunnuntai

Koska yöllä tuli valvottua tuli vastaavasti aamupäivä nukuttua. Ja lukuisia muita selityksiä sille, miksi klo 15 sivusaldoni oli 124. Kirjavalintani syytä se ei kuitenkaan ollut, sillä osa novelleista oli oikeinkin mieleisiä, jos sitten osasta tuumasinkin, että tässäkö tämä nyt oli?

Viideltä mies alkoi katsoa jotain tuikitärkeää jalkapallomatsia ja minä siirryin kirjojeni ja koiralaumani kanssa ulos. Meillä tosiaan on koiria laumallinen, neljä cockerspanielia ja neljä cavalier kingcharlesia. Ulkona ilman niitä isompia häiriötekijöitä lukeminenkin edistyi hiukan paremmin, sillä kaksi tuntia myöhemmin olin lukenut 96 sivua lisää. Aloitin toisen novellikokoelman, aivan eri tyyppisen. Olin varannut kirjastosta varastokirjan, vuonna 1965 painetun kokoelman suomalaisia kirjailijoita, Holappaa, Haavikkoa, Hyryä, Säisää...



Kyllä, olin ottanut kännykän mukaan. Kyllä, minä räpläsin sitä. Kyllä, enemmänkin olisi voinut lukea ja vähemmän räplätä...

LOPPUTILANNE.

Sain luettua yhteensä 364 sivua.

Hänen huulensa ovat metsä, osittain, 212 sivua
Uuden proosan parhaita, osittain, 115 sivua
Jenni Linturi, Jälleenrakennus, osittain, 37 sivua.

sunnuntai 18. kesäkuuta 2017

Päivittyvä postaus: Kesän ensimmäinen lukumaraton 17.6.17



Lopputilanne: 364 sivua. Ihan ok lopputulema, ottaen huomioon loputtomat keskeytykset.


Väliaikapäivitys 18.6 klo 22.20, sivuja tällä hetkellä 327.

Nyt jätän novellikokoelmat rauhaan ja luen ne loppuun sitten kun novellihaaste taas jatkuu. Hänen huulensa ovat metsä -kokoelmasta luin 12 ensimmäistä novellia, 212 sivua. 1960-luvun kokoelmasta Uuden proosan parhaita ehdin lukea viisi ensimmäistä ja sivuja kertyi 115. 

Nyt palaan vihdoin tuon keskeneräisen Linturin romaanin pariin, lukuaikaa 40 minuuttia...

Väliaikapäivitys 18.6 klo 19 sivuja yht 230.

Tulin aika kovasta tuulesta huolimatta välillä ulos raittiiseen ilmaan koirat mukanani. Aloin lukemaan toista novellikokoelmaa, Uuden proosan parhaita, julkaistu vuonna 1965. Neljä ensimmäistä on nyt luettu, Holappaa, Haavikkoa, Heikkilää ja Hyryä. Eivät välttämättä kovin helppoja sanoisin.



Väliaikapäivitys 18.6 klo 15, sivuja 124

Olen lukenut minulle ennestään aivan tuntemattoman Kulttuuriyhdistys Korpin julkaisemaa novellikokoelmaa Hänen huulensa ovat metsä. Luettuja novelleja on nyt kuusi ja useimmissa niistä on mukana luonto, etenkin kuusimetsä. Olen selvästi oman mukavuusalueeni ulkopuolella, sillä kokoelmassa on fantasia-, kauhu- ja tieteisnovelleja! 

~~~~~~~~~~

17.6, klo 22.30

Se on aika kesän ensimmäisen lukumaratonin! Meinasi mennä nirkolle että edes ehdin mukaan, mutta niin vain sääntöjen mukaisesti aloitan lauantain puolella, klo 23 😁

Tällä kertaa en ehtinyt tehdä varsinaisia lukumaraton"hankintojakaan" kirjastossa, mutta minulla on onneksi lainassa Granta ja muutamia novellikokoelmia, joiden lisäksi aion lukea tällä hetkellä kesken olevaa romaania joka on Jenni Linturin Jälleenrakennus.

Heinäkuussa maratonia emännöikin minun blogini 🙂 Lukuiloa kaikille niin nyt kuin heinäkuussa!




keskiviikko 14. kesäkuuta 2017

Tuuli Salminen: Surulintu



Tuuli Salminen: Surulintu
Like 2017
263 sivua

Kirjailija Jaakob Kara tekee kuolemaa, keuhkosyöpä on iskenyt mieheen ahnaat kouransa. Jaakob tietää että lähtö on lähellä ja haluaisi saada asiat soviteltua elämänsä naisten välillä ennen kuolemaansa. Nämä Jaakobin naiset ovat hänen vaimonsa Ellen, sisar Rhea ja sisarentytär Miriam. Tilanne on kuitenkin vaikea, sillä Ellenin ja Rhean välit ovat solmuuntuneet jo alkuaikoina. 

Kun Rhea huomasi sormuksemme, hän meni tolaltaan. Hänen otsansa alkoi puskea hikeä ja kädet tärisivät. 
"Oletko nyt aivan varma?" hän kysyi Jaakobilta, ja minä siinä vieressä kuin näkymätön henkäys. 
Jaakob nauraa hyrisi vätysmäisesti ja yritti kääntää sisarensa sanat leikiksi. "Rhean huumorintaju on hiukan arveluttava." 
Niin kipakasti en ole milloinkaan noussut päivällispöydästä. Muistan vieläkin piikkiset askeleeni kylpyhuoneeseen, käsien huljutuksen lohkeilleessa lavuaarissa, puuterivipan huiskauksen nenänpäähän. Vielä katse Jaakobiin, joka toljotti hätääntyneenä Rheasta minuun ja minusta Rheaan eikä saanut sanaa suustaan. Sitten oven raivoisa läimähdys, porraskäytävän kaiku ja loputtomat portaat alas läpi silakanhajuisen rapun.

Ellen on ollut miehensä kirjojen kustannustoimittaja, Ellenin isä niiden kustantaja. Ellenin isä on muutenkin enemmän tai vähemmän sanellut heidän elämäänsä. Jos Jaakobilla olikin näkemyksensä siitä että häät järjestetään pari vuotta kihlauksesta ja Ellen muuttaa hänen pieneen kotiinsa Kallioon, ilmoitti Eerikki niin hääpäivän kuin muuttopäivän jolloin Jaakob voi tuoda tavaransa Korkeavuorenkadun tilavaan huoneistoon. Isä herätti Ellenin aamuisin laittamaan tälle aamupalaa ja iltaisin Jaakob istui ruokailemaan kauluspaitaan pukeutuneena Eerikin määräämällä kellonlyömällä. Kun Jaakob yritti ehdottaa Ellenille oman kodin etsimistä, teki Ellen selväksi, ettei hänellä ole mitään tarvetta muuttaa. 

55-vuotiaana Jaakob on saattohoidossa kotonaan, tietenkin Korkeavuorenkadulla. Työhuoneen hän on kuitenkin hankkinut muualta. Siellä hän kirjoitti, ja kuten myöhemmin käy ilmi, hoiti muunkinlaisia asioita. Työhuone on Jaakobille jotain omaa, paikka jossa eivät vello Ellenin lapsuudenaikaiset traumat. 

On monta Elleniä. Eilen vieressäni istui se Ellen, jota eniten rakastan. Hän antoi itsestään, ojensi Rhealle lahjoja sanoillaan. Hiuksesi ovat upeat. Olen niin onnellinen siitä, että sait työpaikan. Tulen kanssasi kauppoihin. Sinun värisi ovat ruiskukan sininen ja vahva pinkki, etsimme juuri oikeat sävyt. 
Kun he olivat lähteneet, lojuimme vuoteella poikittain. 
Ikkunasta tuuli,
linnunpoikasen viserrys,
Ellen niin auki minulle, 
minulla vain yksi salaisuus, musertavan painoinen. 

Jaakobin raskas salaisuus liittyy sekä Rheaan että Miriamiin, mutta eläessään hän ei pysty sitä avaamaan. Sen sijaan hän antaa Miriamille vanhat päiväkirjansa joista Miriam löytää paitsi enonsa ja äitinsä salaisuuksia, myös oman elämänsä puuttuvia palasia. 

Surulintu on Tuuli Salmisen esikoisromaani. Voisi luulla hänen kirjoittaneen enemmänkin, niin kaunista ja valmista tekstiä löytyy Surulinnun kansien välistä. Pidän erittäin paljon suomalaisista sukuromaaneista ja mitä ovelampia ne ovat sitä parempi. Annan Surulinnulle tähtiä asteikolla yhdestä viiteen noin seitsemän. 

sunnuntai 4. kesäkuuta 2017

Jarkko Volanen: Hiekankantajat


Jarkko Volanen: Hiekankantajat 
Teos 2017
246 sivua 


Hiekankantajien etuliepeessä esikoiskirjailija Volanen kertoo haaveilevansa omasta saaresta ja kodista meren rannalla. Haaveidensa kohteet Volanen on kirjoittanut esikoisromaaninsa nuorelleparille, Auralle ja Henrille.

Kirja alkaa muutaman sivun prologilla joka värähdytti minut kylmiin väreisiin. On juhannusyö, Aura on saaressa jonkun Camillan kanssa jota lukija ei vielä tunne. Molemmat ovat viinistä hiprakassa ja iloisia kunnes Camilla näkee rantakalliolla nyljetyn ketun ja Aura pyykkinarulla jotain vielä järkyttävämpää. Vasta sitten alkaa Auran tarina, jossa Henri on täysin sivuroolissa. 

Talo on vanha pappila, sellainen jonka kuistissa on pikkuruutuiset ikkunat. Henri on vielä töissä mantereella ja vähän huolissaan miten Aura pärjää yksin saarella talven pimeimpään aikaan. Mutta juuri rauhaa Aura kaipaa, ei seinänaapureita vaan hiljaisuutta ja aikaa kirjoittaa väikkäriään tähtien välisen aineen tutkimuksesta, avaruushiukkasista siis. Saarella on hyvä suunnata kaukoputki kohti Linnunrataa, jonka parissa Aura ei voi tuntea itseään yksinäiseksi. Pihapiirissä löytyy myös luonnon tarjoamaa seuraa, pikkulintuja joita Aura ruokkii, oravia ja kettuja, jotka Auran yllätykseksi rohkeasti liikkuvat pihapiirissä. Kaikki tämä, vanha remontoitava pappila ja ovelta aukeava luonto on Auralle hänen haavekuviensa saaristoidylli. 

Kun maisema oli talven jäljiltä mustavalkoinen, sai elää ajattomuudessa, ajallisesti tarkentumattomassa, olla jonkinlainen tarina itsekin, sepite. Mutta kevät teki elämästä näkyvän, ja sitten: kesän valoisat yöt, klaustrofobia. Valo sulkisi ilmatilan, avaruus pyyhkiytyisi pois, niin kuin olisi vain maa, ilma, sitten ei mitään. 

Luonto ja sen eläimet, varsinkin ketut, ovat vahvasti läsnä tässä kauniisti mutta jännittävästi kirjoitetussa psykologisessa romaanissa. Välillä yön hiljaisuudessa ennen nukahtamista Hiekankantajia lukiessani mietin jo tulevatko ketut uniini, sillä niin paljon niiden kohtaloa mietin, kuka ne haluaa tappaa ja miksi? Silloinkin kun niistä ei suoraan puhuttu, ne vilahtelivat siellä täällä, vajan nurkalla Auran sivusilmän katseessa ja minun omissa ajatuksissani. Yhtä aikaa odotin sekä pelkäsin niiden kohtalon paljastumista. Pitäisikö olla huolissaan myös Aurasta?

Auraksi minusta ei olisi. Nimettömät viestit, kallakimppu tuntemattomalta lähettäjältä. Olisin tullut maitojunalla kotiin ennen kuin kirjasta on kulunut kolmasosa. Ehkä olisin kestänyt hieman enemmän, kenties pikkuisen pidempään, jos minun oma henrini olisi saarella kanssani. Auran Henri jätettiin jostain syystä aivan statistin rooliin ja siihen olin pettynyt. Camilla ja hänen ja Auran nopeasti kehittyvä ystävyys nousi tärkeimmäksi ihmissuhteeksi Auran ja Henrin suhteen ohi. Olisin ennemmin jättänyt vaikkapa Auran äidin vallan pois ja kasvattanut Henrin roolia. Kaikki muu oli mielestäni onnistunutta, mutta tässä sopassa oli makuuni liikaa eri ainesosia.

Tiheätunnelmainen ja samalla jollain tapaa herkkäkin romaani oli kiinnostavaa vaihtelua etenkin tällaiselle lukijalle joka ei dekkarihyllyllä vieraile.

lauantai 6. toukokuuta 2017

Novellit kunniaan -haasteen koonti



Reader why did you marry me -blogissa julkaistiin viime marraskuussa loistava
Novellihaaste. Lähdin tähän mielelläni mukaan, koska oma suhteeni novelleihin on hyvin kahtiajakoinen. Vierastan niitä hieman edelleen, mutta olen opettelemalla opetellut niitä lukemaan ja jonkin verran tai oikeastaan ihan kivastikin oppinut niistä nauttimaan. Olen huomannut, että eniten saan irti niistä jotka käsittelevät rakkautta ja ihmissuhteita yleensäkin. Koen että niistä saa todennäköisimmin aikaan tarinoita joissa lyhyempäänkin sivumäärään saadaan alku ja loppu ja jonkinlainen kehitystarina jota kaipaan paitsi romaaneissa myös novelleissa.

Mitä sitten luin? 
Aloitin Katja Ketun Piippuhylly -kokoelmalla ja suorastaan nautin sen lukemisesta. Tarinat olivat aidosti kiinnostavia ja siinä missä minulla on monesti vaikeuksia lukea montaa varsinkin saman kirjailijan novellia peräkanaa, Piippuhylly eteni mukavasti. Kirjoitin Piippuhyllystä ja Ompun novellimaratonista yhteispostauksen. Piippuhyllyssä on 10 novellia. 

Novellimaraton! Mikä loistava idea! Joulunaluskiireistä huolimatta moni otti osaa, minä myös :-)
Maratonilla luin 24 novellia seuraavista kokoelmista:
Granta 7: Koti (4 kpl)
Sanasinfonia, novelleja Sibeliuksesta (4 kpl)
Novellit 2016, Martti Joenpolven novellikilpailu (4 kpl)
Helmi Järviluoma: Ja katsella hain hampaita (5 kpl)
Suvi Vaarla: Täydellisiä ihmisiä (7 kpl)
Näistä maratonilla lukemistani novelleista löytyy myös oma postaus.

Maratonähkyn jälkeen luin loppuun Järviluoman kokoelman koska se oli mieleisin. Siitä kertyi 6 lisää. Myös Vaarlan kokoelman luin loppuun joten siitä lisätään 10.
Sen sijaan Granta, Sanasinfonia ja Joenpolven novellikilpailukokoelma jäivät kesken. 

Näiden jälkeen -hups- unohdin haasteen muutamaksi kuukaudeksi, kunnes törmäsin siihen kirjablogissa ja aloin katsella luettavaa kirjaston sivuilta. Tällä kertaa teki mieli lukea vanhempia novelleja ja lainasin mm 1960-luvulla koottuja novelleja. 




Löysin Kustannusosakeyhtiö Lehmuksen vuonna 1965 julkaiseman kokoelman nimeltä Rakastaa ja luin kaikki sen 12 novellia. Mukana oli sekä tuttuja nimiä, ainakin Veijo Meri ja Timo K. Mukka, mutta suurin osa oli minulle ennestään tuntemattomia kirjailijoita. Osassa novelleista oli huumoria, osassa aika härskiäkin tekstiä. Monessa novellissa korostui selvästi seksuaalinen vapautuminen, nyt voitiin kirjoittaa kaikki mitä mieleen tuli. Esimerkiksi Pekka Kejosen novellissa Pikku Naisia; Kesän tuleminen tapahtui oudosti. Se valui kaupunkiin kuin sperma. Ihan oikeasti, eihän me edes nykyään (vai enää nykyään?) puhuta noin. 
Tavallaan pidin Kauko Aallon Se Oikea -novellista jossa kerrotaan henkilöistä A ja B.
A ja B tulevat ulos kirjastosta. Pakkasta on yli kaksikymmentä astetta, kujassa ovat koivut huurteessa. Koivukujassa A ottaa B:tä kädestä ja tekee jonkin kysymyksen, johon hän saa myöntävän vastauksen. A ja B menevät naisten asuntolaan, jonne meneminen on A:lta ankarasti kielletty. Sitä ei ole kuitenkaan niin ankarasti, etteikö A menisi sinne tässä tilanteessa. Päästyään huoneeseen he istuvat vuoteelle. Henkilö B kertoo nyt kaikki A:lle ja ja A kertoo kaikki henkilölle B. He kertovat kaiken toisillensa, niinkuin voidaan ilmaista lauseella "he kertoivat kaiken toisillensa".
Tauno Yliruusin novelli Herra ja Rouva V oli kokoelman suosikkini. Herra V on hautautunut pitkästyttävään työhönsä verotoimistossa, Rouva V on kotirouva. Kun Herra V tulee töistä kotiin, Rouva V muistuttaa että heille on tulossa myöhemmin illalla vieras. Nuori nainen, jonka Rouva V on tavannut kaupungilla. Pian lukijalle selviää että luvassa on ujostelevaa kimppakivaa! Herra V kuitenkin luulee, että Rouva V on keksinyt tällaisen roolileikin, kunnes ovikello soi...

Toinen 60-luvun löytö oli Tammen kustantama 27 pohjoismaista kertojaa vuodelta 1964. Tämän kokoelman kanssa otin loppukirin haasteeseen, sillä luin yhteensä 8 novellia eilen ja tänään automatkalla. Luin osan novelleista ääneen miehelleni, toimin siis äänikirjana. 
Luin yhden islantilaisen (niitä oli vain kaksi),  kolme tanskalaista, kolme norjalaista ja yhden ruotsalaisen kirjailijan novellit. 
Esimerkiksi norjalaisen Gunnar Bull Gundersenin Regretto kertoo naisenkipeästä merimiehestä, joka satamakaupungissa törmäsi jonkinlaiseen mielenosoituskulkueeseen. Käy ilmi, että naiset odottavat Regrettoa, illalla konsertoivaa kuuluisaa muusikkoa johon hameväki on hullaantunut. Merimies suuntaa samaan konserttiin ajatuksenaan, että jonkin näistä lemmenkipeistä naisista hän onnistuu kellistämään vuoteeseensa. Sen sijaan hän päätyy viettämään loppuiltaa mammanpoika Regretton kanssa, joka onkin enemmän kiinnostunut miehistä. 
Tanskalaisen Leif Panduron novellissa Kaikista paras maailma! seitsemänvuotias Henrik elää vanhempiensa kanssa onnellista elämää, tai eläisi ellei hänellä olisi riesana pikkusisko Sofieta. Tyttö saattaa hänet jatkuvasti vaikeuksiin joihin Henrik ei ole syyllistynyt ja Henrik toivookin, että sisko katoaisi. Niin tapahtuu, sisko haihtuu kuin ilmaan. Henrik tajuaa omaavansa yliluonnollisia kykyjä ja pyrkii käyttämään niitä säästeliäästi, mutta vahinkoja sattuu ja sitä nyt vain tulee haihdutettua ikäviä ihmisiä ja vahingossa läheisiäkin. 



Yhteenlaskun aika.
Olen lukenut yhteensä 70 novellia kahdeksasta eri kokoelmasta. Suurin osa niistä on ollut suomalaisia, nykyhetkestä sekä 1960-luvulta, sekä nuo kahdeksan 1960-luvulla kirjoitettua novellia muista pohjoismaista. En asettanut itselleni mitään määrällistä tavoitetta joten osaan olla tyytyväinen saldooni. 

Veikkasin Ompun haasteessa, että kaikki osallistujat yhdessä lukevat haasteeseen 717 novellia. Nyt tajuan veikkaukseni olevan aivan naurettavan pieni! Huomenna näemme todellisen saldon ja olen todella utelias! Kiitos Ompulle haasteesta ❤

keskiviikko 3. toukokuuta 2017

Luetut mutta bloggaamatta jääneet, osa I

Saadakseni kirjat kiertoon muillekin kirjaston asiakkaille, tarvitaan nyt järeitä keinoja!
(Osa on kirjoitettu muistiin jo viime vuoden puolella.)

Yksikään seuraavista kirjoista ei todellakaan ole jäänyt bloggaamatta siksi, ettei kirja olisi huomiota ansainnut. Päinvastoin, joukossa on helmiä. Mutta välillä kirjaan saattaa tulla varaus niin lähellä sen eräpäivää, etten ehdi siitä enää kirjoittaa lainauksineen kaikkineen, tai sitten olen saanut viikon vippilainan juuri ja juuri luettua, mutta siihen aika on loppunutkin. Niinpä ajattelin tehdä erittäin lukupäiväkirjamaisen yhteenvedon näistä teoksista.

Milana Busquets: Tämäkin menee ohi 
Nelikymppinen espanjatar matkustaa äitinsä hautajaisten jälkeen merenrantahuvilalle ja pohtii suhdetta äitiin ja elämänsä miehiin. Kirja oli hieman lian outoa tyyliltään minulle, espanjalaista nykykirjallisuutta oletan. Näin lyhyen kirjan lukee silti aika nopeasti. ***

Tommi Kinnunen: Lopotti 
Neljäntienristeyksestä tuttu sokea tytär jatkaa suvun tarinaa. Helena on vasta 9-vuotias, kun tulee lähetetyksi sokeainkouluun Helsinkiin. 50-luvulla tämä tuntui oikealta toimintatavalta; koulussa Helena oppii miten ollaan erottumatta toisista, näkevistä. Miten pitää oppia kävelemään ryhdikkäästi kuin näkisi minne kulkee, miten pitää opetella laskemaan askelten määrät tutuille välimatkoille. Vähitellen hän oppii kulkemaan Helsingissä, vähitellen hän tutustuu myös tulevaan mieheensä Kariin. Ensin ajattelin, ettei uusi kirja voi vetää vertoja Neljäntienristeykselle, mutta oli tämäkin vaan kova veto Kinnuselta. Muitakin kiinnostavia henkilöitä kirjassa on, mutta Helenan kohtaloa luin järkyttyneenä. En ollut osannut kuvitella millaista sokean lapsen ja nuoren elämä on tuohon aikaan (ja kuitenkin niin vähän aikaa sitten!) ollut joten koin kirjan olevan paitsi viihdyttävä myös opettavainen. ****1/2

Linn Ullmann: Rauhattomat 
En ollut lukenut aiemmin mitään Ullmannin kirjaa, vaikka Rauhattomat on hänen kuudes romaaninsa. Tähänkin tartuin lähes yksinomaan hänen kuuluisien vanhempiensa takia. Linn kun nauhoittaa isän kanssa käymiään keskusteluja ja siinä samassa muistelee millaista oli elää kuuluisan äidin kanssa. Yhdessähän he kaikki kolme eivät koskaan asuneet, mutta isällään Linn vietti lomat, osana tämän suurta lapsikatrasta. Kirja on ihan kiinnostava, muttei  juurikaan houkuttele lukemaan enempää. **1/2

Laura Honkasalo: Eropaperit 
Eletään 60-lukua. Mennään naimisiin, tehdään lapsi, sitten toinen, mies rakastuu toiseen, haluaa eron, haluaa lapset. Rumaahan siitä tulee. Eropaperit on kaukana viihteellisestä romaanista, sillä lapsia, etenkin vanhempaa tytärtä, käytetään julmasti hyväkseen prosessissa saada lapset pois äidiltään. ****+


Lukuseurani ei ollut erityisen levotonta 😉

keskiviikko 26. huhtikuuta 2017

Kirsti Ellilä: Arpapeliä



Kirsti Ellilä: Arpapeliä 
Karisto 2016
288 sivua


Entinen työväen asunto-osakeyhtiö oli purku-uhan alla mutta upealla paikalla joen partaalla, kaupungin keskustan katveessa. Isovanhempien perinnön turvin Mia ja miehensä Markku ostivat koko korttelin itselleen ja perustivat Villa Toivon. Lasten ollessa pieniä vuokraemännän rooli oli sopinut hyvin yhteen kotiäidin roolin kanssa ja lasten muutettua kotoa Mia ei vain tullut palanneeksi työelämään. 

Villa Toivossa asuu pitkäaikaisvuokralaisia laidasta laitaan. Molla ja Piupau, rastatukkaiset nuoret jotka odottavat esikoistaan ja elävät myymällä unisieppareita ja dyykkaamalla ruokansa roskiksista. Korpisen pariskunta joka purjehtii ympäriinsä ja tarvitsee paikan lähinnä tavaroilleen. Kitaristi Tolonen, Mian vanha ystävä joka oli opiskellut samaan aikaan konservatoriossa. Uusimpana Mian siipien suojaan on muuttanut Kolumbus. Lehti-ilmoituksessa oli etsitty koteja yksin Suomeen tulleille alaikäisille turvapaikanhakijoille ja Mia oli ottanut yhteyttä mielessään suurisilmäinen pikkutyttö. Kun heille tulikin 17-vuotias kamerunilaispoika, raamikas lähes aikuinen, Mia oli sopeutunut tilanteeseen nopeammin kuin Markku.

Kesken kaupunginosan vuotuisen pihakirppistapahtuman ja Kolumbuksen isännöimän kamerunilaisen ruokamyynnin Villa Toivosta loppuu veden tulo. Kun Mia yrittää selvittää saako pihakaivosta käyttökelpoista vettä, tupsahtaa kaivolle Ilmariksi esittäytyvä mies joka jää auttelemaan Miaa. Lähtiessään mies antaa vielä Mialle raaputusarvan, kertoen että hänellä on tällainen hassu tapa ilahduttaa kohtaamiaan ihmisiä arvoilla. 

Sitten pelataan arpapeliä.

Villa Toivo on aika kliseinen nimi kirjan kaltaiselle yhteisölle. Eipä Arpapeliä muutenkaan tarjoa isoja yllätyksiä. Se on viihteellisempi kuin odotin luettuani aiemmin yhden Ellilän romaanin, Tuntemattomat. Lähinnä käsitellään elämän valintoja etenkin rahatilanteen kannalta sekä yhteisöllisyyttä ja sivutaan luottamusta sekä turvapaikanhakijatilannetta. Kolumbus kun on saanut kielteisen päätöksen ja odottelee valituksen tulosta.


perjantai 21. huhtikuuta 2017

Maaria Päivinen: Kellari

Luottamus on jokaisen talon perusta, todetaan talomainoksessa.
Kellari-romaanissa Vilman mies on pettänyt
tämän luottamuksen kohtalokkain seurauksin.

Maaria Päivinen: Kellari 
Into 2016
294 sivua 


Vilma on yhdeksän vuotta sitten Islantiin muuttanut ja siellä perheen perustanut suomalaisnainen. Hänellä on mies ja kaksi tytärtä, alakoulua käyvä Silvia ja taaperoikäinen Stella. 

Kuulostaa idylliseltä perhe-elämältä, muttei enää ole sitä. Mies on rikkonut heidän avioliittonsa, ilmoittanut tylysti muuttavansa heidän yhteisestä talostaan Reykjavikiin, kerrostaloasuntoon Svanan, elämänsä uuden rakkauden kanssa. Ehkä Vilma olisi vielä jotenkin kestänyt tämän, mutta nyt, vuosi eron jälkeen, esikoistytär on alkanut jatkuvasti naukua isänsä perään. Päivästä toiseen Silvia hokee samaa mantraa; Äiti on tyhmä paskapää-äiti jonka takia isi on lähtenyt, Svala on niin kauniskin, Silvia haluaa muuttaa isin ja Svalan luo Reykjavikiin. Ilman Silvian jatkuvaa valitusta Vilma ei ehkä olisi teljennyt miestä kellariin.

Kun he olivat muuttaneet taloon, mies oli rakentanut kellariin äänieristetyn studiotilan jossa teki musiikkiaan. Siellä tämä viihtyi, kopissa omissa maailmoissaan. Nyt saa viihtyä siellä loppuikänsä tuumaa Vilma, kolkkaa miehensä tajuttomaksi ja raahaa kellariin. Miestä toki etsitään, poliisit, Svala, miehen vanhemmat, kaikki soittelevat, eikö Vilmalla ole mitään pientäkään aavistusta missä mies voisi olla? Vilma vastailee kauhistuneena, hän osaa pitää pokkansa, hän tietää että mies on kellarissa hänen jalkojensa alla ja sillä mennään. 

Kellaria hallitsi hämärä, ulkona viuhui puuskainen talvimyrsky. Vilma avasi luukun ja toisteli olevansa järjissään ja hereillä. Piti päivittäin varmistella ja uskotella itselleen, ettei ollut hullu, sillä mies sihisi tämän tästä hänen korviinsa mielisairaan määritelmiä ja räksytti kirosanoja. Milloin Vilma oli sekopää, milloin skitso ja psykopaatti, umpihullu, aivoton narttu, häiriytynyt lehmä, latvasta laho, saamaton noita-akka, pimeä ämmä, takakireä kontrollifriikki, kieroutunut tappaja. 
Joskus teki mieli soittaa siskolle, äidille tai Ninalle, kenelle tahansa, ja kysyä mitä mieltä he olivat Vilman mielen tasapainosta, mutta onneksi hän saattoi punnita sekä rikoksen laadun että järjellisyytensä itsekin. Hän vain oli, yksinkertaisesti, heikkona hetkenään tehnyt halpamaisen mutta kohtalokkaan tempun äidinvaistojensa ajamana, ja sen kanssa oli opittava elämään, niin hänen kuin miehenkin. 

Vilman naapurissa asuu 72-vuotias leskeksi jäänyt Ingiđur. Nainen tietää Vilman elämästä enemmän kuin Vilma arvaakaan, sillä Ingiđurilla on hyvät kiikarit. Nyt Ingiđurissa on herännyt erityinen huoli Vilmaa kohtaan, koska nainen on selvästi rauhaton. Ingiđurissa on herännyt suojelunhalu. Hän ei koskaan tullut äidiksi, mutta voisi nyt ryhtyä äidiksi Vilmalle. Nyt voisi olla juuri sopiva hetki tehdä se mitä Ingiđur on jo pitkään halunnut tehdä, mennä Vilman ovelle ja esitellä itsensä. 

"Eikö ole kaunis päivä", hän sanoi ja levitti kätensä, käänsi päätäkin, jotta aurinko varmasti pääsisi oikeuksiinsa.
Mutta Vilma ei innostunut auringon keltaamista hangista tai läikehtivästä valosta, vaan alkoi sulkea ja tiuskaisi:
"Minulla ei ole aikaa."
"Tiedäthän sinä minut? Minulle tuli yllättäen sellainen olo, että meidän pitäisi tutustua."
"Tutustua."

Vilma ei halua tutustua yhteenkään yksinäiseen ja liian uteliaaseen vanhukseen joka voi pahimmillaan pilata kaiken, löytää kellarin asukin. Mutta Ingiđur ei anna periksi.

Kellarin asetelma on herkullinen. Vilma toimii eikä vain meinaa. Kuka meistä ei joskus mielisi tehdä radikaaleja, laittomiakin ratkaisuja, mutta järki sanelee päätökset. Onko Vilma siis menettänyt järkensä vai meneekö kaikki pimahtamisen piikkiin? Kellaria piti ahmia, halusin tietää miten käy. Mietin pääseekö mies pakoon vai löytääkö Ingiđur hänet, telkeääköhän Vilma Ingiđurinkin kellariin? Samaan aikaan tuli miettineeksi mielen ailahduksia ja mihin kaikkeen mustasukkaisuus voi ajaa. Oliko Vilma mustasukkaisempi miehestään vai esikoistyttärensä rakkaudesta? 

Tykästyin Päivisen suorasukaiseen tyyliin. Te jotka olette lukeneet hänen aiempia kirjojaan, ovatko ne saman tyylisiä?