Sivut

keskiviikko 21. kesäkuuta 2017

Kesälukumaraton II/III 8.7.17 - Ilmoittaudu tähän!



Tänä kesänä kirjabloggaajat järjestävät peräti kolme lukumaratonia. Ensimmäisestä oli vetovastuussa Hannan kirjokansi ja linkin ensimmäisen maratonin koontipostaukseen löydät täältä. Myös maratonien yhteinen logo on Hannan työstämä.

Lukumaratonin ajatuksena on ottaa aikaa itselle ja lukemiselle 24 tunnin yhtäjaksoisen ajan. Voit toki syödä ja nukkua, emme ole kohtuuttomia, mutta kaikki mitä tuon 24 tunnin aikana teet, lasketaan lukuaikaan. Jos aloitat esimerkiksi lauantaina kello 15, lukuaikasi päättyy sunnuntaina kello 15.

Varsinainen maratonpäivä on lauantai 8.7, mutta lukemisen voit myös aloittaa perjantaina ja lopettaa lauantaina tai aloittaa lauantaina ja jatkaa sunnuntain puolella, kunhan osa tuosta 24 tunnin ajanjaksosta ajoittuu lauantaihin.

Voit osallistua maratoniin vaikka sinulla ei olisikaan kirjablogia tai mitään muutakaan blogia. Voit päivittää lukemisesi edistymistä esimerkiksi Instagramissa tai Twitterissä tai kommentoimalla varsinaista maratonin aloituspostausta tässä blogissa. Sosiaalisessa mediassa käytämme häsäriä #lukumaraton.

Te joilla on kirjablogit, voitte tehdä omat aloituspostauksenne ja suotavaa (joskaan ei pakollista) on, että lukemisen keskelläkin ehditte hiukan päivittää miten etenette, sillä monet maratoniin osallistuvat käyvät mielellään lueskelemassa toisten maratonien etenemistä oman lukemisensa huilitauoilla. Maratonin päätyttyä on aika tehdä koontipostaus ja linkittää se myöhemmin tässä blogissa avattavaan koontipostausketjuun.

Minkäänlaisia minimi- saati maksimisivumääriä lukemiseen ei ole. Voit osallistua täysin oman mielesi, fiiliksesi ja lukumakusi mukaan. Voit lukea lapsille, urakoida läpi tiiliskiven, lukea novelleja, esseitä, sarjakuvia tai lukea jonkin teeman mukaan useampia kirjoja you name it! Sinun ei myöskään tarvitse lukea kirjoja kokonaan, jos luet vain osan kirjaa maratonin kuluessa, mainitse asiasta omassa koontipostauksessasi. Hannan emännöimässä lukumaratonissa sivumäärät vaihtelivat 5-1364 sivun välillä. Voit siis osallistua täysin ilman paineita, me toivotamme kaikki lukijat tervetulleiksi mukaan Blogistanian tempauksiin!

Voit ilmoittautua mukaan tämän postauksen kommenttikenttään vaikka heti, muista linkittää myös blogisi. Voit myös ilmoittautua myöhemmin, vaikka vasta ryhtyessäsi lukemaan. Teen listan ennakkoon ilmoittautuneista tämän postauksen alareunaan.

Tässä vielä kertaus säännöistä:

Maratonin säännöt:
  1. Mukaan ilmoittaudutaan tämän postauksen kommenttiosiossa. Jos sinulla on blogi, kerro myös sen osoite.
  2. Kaikki 24 tunnin aikana luettu kirjallisuus lasketaan mukaan. 
  3. Maratoonaamisen voi aloittaa perjantain 7.7. puolella tai sitä voi jatkaa sunnuntaina 9.7, kunhan osa lukemisesta tapahtuu lauantaina. Yhteensä aikaa on joka tapauksessa se 24 tuntia (esim. pe klo 17 -> la klo 17).
  4. Maratonaikaan saa sisältyä taukoja (nukkua ja syödä saa ja varmaan kannattaa), mutta ne lasketaan mukaan suoritusaikaan.
  5. Maratonista voi blogata halutessaan etukäteen, sen kuluessa ja jälkikäteen. Lopuksi joka tapauksessa lasketaan luettu sivumäärä, ilmoitetaan se blogissa ja linkitetään tuo tulospostaus minun blogiini, erilliseen myöhemmin julkaistavaan koontipostaukseen. Kirjaa mahdollisuuksien mukaan myös luetut kirjat. 
  6. Mukaan voi tulla, vaikkei olisi omaa blogia.
  7. Maratonin tunnisteena on somessa #lukumaraton. (Yllä olevaa kuvaa saa myös käyttää vapaasti.


TERVETULOA MUKAAN LUKUMARATONILLE!


Martina Haag: Olin niin varma meistä



Martina Haag: Olin niin varma meistä
Atena 2017
212 sivua
Ruotsinkielinen alkuteos: Det är något som inte stämmer, 2015
Suomennos: Riie Heikkilä


On syyskuun alku, mutta ilmassa on jo lähestyvän talven tuntua. Tukholmalainen Petra on juuri lentänyt Jällivaaraan ja on jatkamassa matkaa helikopterilla Sarekin kansallispuistoon, mukanaan kissansa Kapteeni Kuono, ruokalaatikko ja matkalaukku. Siellä Petraa odottaa Ráhnukka, Ruotsin matkailijayhdistyksen tunturimökki jossa vaeltajat voivat yöpyä korvausta vastaan. Petra on hakeutunut mökkivahdiksi aiemman mökkivahdin loukkaannuttua ja sesongin loppuun, seuraavat kolme viikkoa, hän tulee asumaan kahden päivän vaellusmatkan päässä seuraavasta ihmisasutuksesta. Näiden viikkojen aikana hän ei voi käyttää nettiä tai kännykkää, ei katsoa televisiota. Aurinkopaneelit sentään tuottavat tarvittavan sähkön läppärille, sillä kirjoittaa hän aikoo. Kaksikymmentä päivää myöhemmin hän haluaa nousta helikopteriin mukanaan käsikirjoitus uuteen kirjaansa. Aihekin on valmiina ja se on Petran ja hänen Anders-miehensä kipeä avioero.

He olivat onnellinen pariskunta, kirjailija ja tunnettu tv-kasvo. Heidän onnensa kruunasi kaksi suloista poikaa, Nisse ja Sigge, vielä tarhaikäiset. Heillä oli koti Tukholmassa ja mökki Ingarön saarella. Juuri Ingarössa Petra huomasi, ettei kaikki ole hyvin heidän välillään, vaikka hän on aina ollut, kuten kirjan nimikin kertoo, niin varma heistä ja heidän kestävästä onnestaan. 

Erosta on kulunut jo vuosi, mutta Petra ei ole pystynyt jatkamaan omaa elämäänsä. Hän velloo edelleen menneessä, muistelee sitä vuotta jolloin kaikki merkittävä tapahtuu ensimmäisen kerran ilman Andersia. Joulu ilman Andersia, ensimmäinen hääpäivä ilman Andersia, lasten syntymäpäivät ilman Andersia. 

Vaikka Petra kaipaa rauhaa, on sitä Ráhnukassa ehkä enemmänkin kuin tarpeeksi. Mökissä yöpyvät turistit toki tarjoavat juttuseuraa, mutta ihmiset osaavat olla hankalia. Luonto ympärillä on Petralle Tukholman vastakohtana uutta, mutta kiinnostavaa. Vain se häiritsee, että kaikki varoittavat häntä liikkumasta tiettyyn suuntaan. Viereiselle Taalujärvelle ei ole menemistä ja pikkuhiljaa Petralle aukeaa mitä siellä on tapahunut.

Taalujärven tragedian onkin ilmeisesti tarkoitus luoda romaaniin jännitettä, varsinkin kun kirja alkaa lyhyellä kohtauksella jossa Petra pakenee jotain, juoksee sakeassa sumussa vaikkei enää jaksaisi, on huolissaan lapsistaan. 

Takakannessa ja sivuliepeessä on ruotsalaislehtien kehuvia arvioita siitä, miten Haagin avioerokertomus on "kirvelevin lukemani avioerokokemus" tai "saa sanattomaksi, osaisinpa kuvailla tunteita kuin hän". Nyt täytyy myöntää, etten saanut tästä irti ihan yhtä paljon. Lainasin kirjan pikavippinä, nopealla päätöksellä, ja aloin lukea samantien, ottamatta sen kummemmin selvää kirjasta tai kirjailijasta. Kun en edes kansiliepeitä ensin käynyt läpi, en ensi alkuun tullut edes ajatelleeksi sitä minkä kaikki muut lukijat ilmeisesti ovat tiedostaneet ennen kirjaan tarttumista, eli sen että kyseessä on Martina Haagin oman avioeron auki kirjoittaminen. Ehkä se teki omasta lukukokemuksestani vaisumman, toisaalta ehkä se, etten ole suomalaislukijana nähnyt niitä lehtijuttuja ja avioeroa kirkuvia otsikoita, jotka ovat ruotsalaisille tuttuja. Martina Haagin nimen olin kuullut aiemminkin, mutten ollut lukenut hänen aiempia romaanejaan. Tämä avioeroromaanin perusteella ei ole kovin isoa mielenkiintoa niitä käsiini etsiäkään. Jotenkin kirjasta jäi sellainen loppufiilis, että se antaa eniten kirjailijalle itselleen. 

maanantai 19. kesäkuuta 2017

Blogistanian kesälukumaraton I/III, 17.6.17



Tänä kesänä meitä lukutoukkia hemmotellaan peräti kolmella kirjabloggaajien emännöimällä lukumaratonilla. Kirjan jos toisenkin on saanut kunnian emännöidä heinäkuista tapahtumaa, mutta ensimmäisen maratonin veti Hannan kirjokansi. Kiitos Hannalle emännöinnistä!

Oman maratonini pääsin aloittamaan vasta iltamyöhään, klo 23 lauantai-iltana. Totta puhuen meillä oli niin kiireinen loppuviikko, että meinasin unohtaa koko maratoonaamisen ja niinpä en ollut varta vasten valikoinut kirjastostakaan mitään erityisesti maratonlukemista varten. Onneksi kotoa löytyi muutama novellikokoelma ja uusin Granta jossa on eläinteema.



Lauantai

Aloitin siis oman lukemiseni iltamyöhään ja havaitsin heti isomman luokan häiriötekijän. Samana yönähän juostaan Jukolan viestiä ja vaikkei meillä mitään suunnistustaustaa olekaan, valvotaan Jukolan viestiä aina niin myöhään kuin jaksetaan. Ja minunko pitäisi lukea samaan aikaan? Tartuin kuitenkin novellikokoelmaan Hänen huulensa ovat metsä, ajatuksena että novelli kerrallaan on edes paremmat chanssit edetä kuin jatkamalla kesken olevaa romaania joka oli Jenni Linturin Jälleenrakennus. Tosin tämä kokoelma on täysin mukavuusalueeni ulkopuolella, fantasiaa, kauhua ja tieteisnovelleja.

Luovutin aamukolmen maissa ja olin saanut luettua vaivaiset... nooh sanotaan että alle sata sivua. Neljässä tunnissa. Pirtsakka startti! 😕

Sunnuntai

Koska yöllä tuli valvottua tuli vastaavasti aamupäivä nukuttua. Ja lukuisia muita selityksiä sille, miksi klo 15 sivusaldoni oli 124. Kirjavalintani syytä se ei kuitenkaan ollut, sillä osa novelleista oli oikeinkin mieleisiä, jos sitten osasta tuumasinkin, että tässäkö tämä nyt oli?

Viideltä mies alkoi katsoa jotain tuikitärkeää jalkapallomatsia ja minä siirryin kirjojeni ja koiralaumani kanssa ulos. Meillä tosiaan on koiria laumallinen, neljä cockerspanielia ja neljä cavalier kingcharlesia. Ulkona ilman niitä isompia häiriötekijöitä lukeminenkin edistyi hiukan paremmin, sillä kaksi tuntia myöhemmin olin lukenut 96 sivua lisää. Aloitin toisen novellikokoelman, aivan eri tyyppisen. Olin varannut kirjastosta varastokirjan, vuonna 1965 painetun kokoelman suomalaisia kirjailijoita, Holappaa, Haavikkoa, Hyryä, Säisää...



Kyllä, olin ottanut kännykän mukaan. Kyllä, minä räpläsin sitä. Kyllä, enemmänkin olisi voinut lukea ja vähemmän räplätä...

LOPPUTILANNE.

Sain luettua yhteensä 364 sivua.

Hänen huulensa ovat metsä, osittain, 212 sivua
Uuden proosan parhaita, osittain, 115 sivua
Jenni Linturi, Jälleenrakennus, osittain, 37 sivua.

sunnuntai 18. kesäkuuta 2017

Päivittyvä postaus: Kesän ensimmäinen lukumaraton 17.6.17



Lopputilanne: 364 sivua. Ihan ok lopputulema, ottaen huomioon loputtomat keskeytykset.


Väliaikapäivitys 18.6 klo 22.20, sivuja tällä hetkellä 327.

Nyt jätän novellikokoelmat rauhaan ja luen ne loppuun sitten kun novellihaaste taas jatkuu. Hänen huulensa ovat metsä -kokoelmasta luin 12 ensimmäistä novellia, 212 sivua. 1960-luvun kokoelmasta Uuden proosan parhaita ehdin lukea viisi ensimmäistä ja sivuja kertyi 115. 

Nyt palaan vihdoin tuon keskeneräisen Linturin romaanin pariin, lukuaikaa 40 minuuttia...

Väliaikapäivitys 18.6 klo 19 sivuja yht 230.

Tulin aika kovasta tuulesta huolimatta välillä ulos raittiiseen ilmaan koirat mukanani. Aloin lukemaan toista novellikokoelmaa, Uuden proosan parhaita, julkaistu vuonna 1965. Neljä ensimmäistä on nyt luettu, Holappaa, Haavikkoa, Heikkilää ja Hyryä. Eivät välttämättä kovin helppoja sanoisin.



Väliaikapäivitys 18.6 klo 15, sivuja 124

Olen lukenut minulle ennestään aivan tuntemattoman Kulttuuriyhdistys Korpin julkaisemaa novellikokoelmaa Hänen huulensa ovat metsä. Luettuja novelleja on nyt kuusi ja useimmissa niistä on mukana luonto, etenkin kuusimetsä. Olen selvästi oman mukavuusalueeni ulkopuolella, sillä kokoelmassa on fantasia-, kauhu- ja tieteisnovelleja! 

~~~~~~~~~~

17.6, klo 22.30

Se on aika kesän ensimmäisen lukumaratonin! Meinasi mennä nirkolle että edes ehdin mukaan, mutta niin vain sääntöjen mukaisesti aloitan lauantain puolella, klo 23 😁

Tällä kertaa en ehtinyt tehdä varsinaisia lukumaraton"hankintojakaan" kirjastossa, mutta minulla on onneksi lainassa Granta ja muutamia novellikokoelmia, joiden lisäksi aion lukea tällä hetkellä kesken olevaa romaania joka on Jenni Linturin Jälleenrakennus.

Heinäkuussa maratonia emännöikin minun blogini 🙂 Lukuiloa kaikille niin nyt kuin heinäkuussa!




keskiviikko 14. kesäkuuta 2017

Tuuli Salminen: Surulintu



Tuuli Salminen: Surulintu
Like 2017
263 sivua

Kirjailija Jaakob Kara tekee kuolemaa, keuhkosyöpä on iskenyt mieheen ahnaat kouransa. Jaakob tietää että lähtö on lähellä ja haluaisi saada asiat soviteltua elämänsä naisten välillä ennen kuolemaansa. Nämä Jaakobin naiset ovat hänen vaimonsa Ellen, sisar Rhea ja sisarentytär Miriam. Tilanne on kuitenkin vaikea, sillä Ellenin ja Rhean välit ovat solmuuntuneet jo alkuaikoina. 

Kun Rhea huomasi sormuksemme, hän meni tolaltaan. Hänen otsansa alkoi puskea hikeä ja kädet tärisivät. 
"Oletko nyt aivan varma?" hän kysyi Jaakobilta, ja minä siinä vieressä kuin näkymätön henkäys. 
Jaakob nauraa hyrisi vätysmäisesti ja yritti kääntää sisarensa sanat leikiksi. "Rhean huumorintaju on hiukan arveluttava." 
Niin kipakasti en ole milloinkaan noussut päivällispöydästä. Muistan vieläkin piikkiset askeleeni kylpyhuoneeseen, käsien huljutuksen lohkeilleessa lavuaarissa, puuterivipan huiskauksen nenänpäähän. Vielä katse Jaakobiin, joka toljotti hätääntyneenä Rheasta minuun ja minusta Rheaan eikä saanut sanaa suustaan. Sitten oven raivoisa läimähdys, porraskäytävän kaiku ja loputtomat portaat alas läpi silakanhajuisen rapun.

Ellen on ollut miehensä kirjojen kustannustoimittaja, Ellenin isä niiden kustantaja. Ellenin isä on muutenkin enemmän tai vähemmän sanellut heidän elämäänsä. Jos Jaakobilla olikin näkemyksensä siitä että häät järjestetään pari vuotta kihlauksesta ja Ellen muuttaa hänen pieneen kotiinsa Kallioon, ilmoitti Eerikki niin hääpäivän kuin muuttopäivän jolloin Jaakob voi tuoda tavaransa Korkeavuorenkadun tilavaan huoneistoon. Isä herätti Ellenin aamuisin laittamaan tälle aamupalaa ja iltaisin Jaakob istui ruokailemaan kauluspaitaan pukeutuneena Eerikin määräämällä kellonlyömällä. Kun Jaakob yritti ehdottaa Ellenille oman kodin etsimistä, teki Ellen selväksi, ettei hänellä ole mitään tarvetta muuttaa. 

55-vuotiaana Jaakob on saattohoidossa kotonaan, tietenkin Korkeavuorenkadulla. Työhuoneen hän on kuitenkin hankkinut muualta. Siellä hän kirjoitti, ja kuten myöhemmin käy ilmi, hoiti muunkinlaisia asioita. Työhuone on Jaakobille jotain omaa, paikka jossa eivät vello Ellenin lapsuudenaikaiset traumat. 

On monta Elleniä. Eilen vieressäni istui se Ellen, jota eniten rakastan. Hän antoi itsestään, ojensi Rhealle lahjoja sanoillaan. Hiuksesi ovat upeat. Olen niin onnellinen siitä, että sait työpaikan. Tulen kanssasi kauppoihin. Sinun värisi ovat ruiskukan sininen ja vahva pinkki, etsimme juuri oikeat sävyt. 
Kun he olivat lähteneet, lojuimme vuoteella poikittain. 
Ikkunasta tuuli,
linnunpoikasen viserrys,
Ellen niin auki minulle, 
minulla vain yksi salaisuus, musertavan painoinen. 

Jaakobin raskas salaisuus liittyy sekä Rheaan että Miriamiin, mutta eläessään hän ei pysty sitä avaamaan. Sen sijaan hän antaa Miriamille vanhat päiväkirjansa joista Miriam löytää paitsi enonsa ja äitinsä salaisuuksia, myös oman elämänsä puuttuvia palasia. 

Surulintu on Tuuli Salmisen esikoisromaani. Voisi luulla hänen kirjoittaneen enemmänkin, niin kaunista ja valmista tekstiä löytyy Surulinnun kansien välistä. Pidän erittäin paljon suomalaisista sukuromaaneista ja mitä ovelampia ne ovat sitä parempi. Annan Surulinnulle tähtiä asteikolla yhdestä viiteen noin seitsemän. 

sunnuntai 4. kesäkuuta 2017

Jarkko Volanen: Hiekankantajat


Jarkko Volanen: Hiekankantajat 
Teos 2017
246 sivua 


Hiekankantajien etuliepeessä esikoiskirjailija Volanen kertoo haaveilevansa omasta saaresta ja kodista meren rannalla. Haaveidensa kohteet Volanen on kirjoittanut esikoisromaaninsa nuorelleparille, Auralle ja Henrille.

Kirja alkaa muutaman sivun prologilla joka värähdytti minut kylmiin väreisiin. On juhannusyö, Aura on saaressa jonkun Camillan kanssa jota lukija ei vielä tunne. Molemmat ovat viinistä hiprakassa ja iloisia kunnes Camilla näkee rantakalliolla nyljetyn ketun ja Aura pyykkinarulla jotain vielä järkyttävämpää. Vasta sitten alkaa Auran tarina, jossa Henri on täysin sivuroolissa. 

Talo on vanha pappila, sellainen jonka kuistissa on pikkuruutuiset ikkunat. Henri on vielä töissä mantereella ja vähän huolissaan miten Aura pärjää yksin saarella talven pimeimpään aikaan. Mutta juuri rauhaa Aura kaipaa, ei seinänaapureita vaan hiljaisuutta ja aikaa kirjoittaa väikkäriään tähtien välisen aineen tutkimuksesta, avaruushiukkasista siis. Saarella on hyvä suunnata kaukoputki kohti Linnunrataa, jonka parissa Aura ei voi tuntea itseään yksinäiseksi. Pihapiirissä löytyy myös luonnon tarjoamaa seuraa, pikkulintuja joita Aura ruokkii, oravia ja kettuja, jotka Auran yllätykseksi rohkeasti liikkuvat pihapiirissä. Kaikki tämä, vanha remontoitava pappila ja ovelta aukeava luonto on Auralle hänen haavekuviensa saaristoidylli. 

Kun maisema oli talven jäljiltä mustavalkoinen, sai elää ajattomuudessa, ajallisesti tarkentumattomassa, olla jonkinlainen tarina itsekin, sepite. Mutta kevät teki elämästä näkyvän, ja sitten: kesän valoisat yöt, klaustrofobia. Valo sulkisi ilmatilan, avaruus pyyhkiytyisi pois, niin kuin olisi vain maa, ilma, sitten ei mitään. 

Luonto ja sen eläimet, varsinkin ketut, ovat vahvasti läsnä tässä kauniisti mutta jännittävästi kirjoitetussa psykologisessa romaanissa. Välillä yön hiljaisuudessa ennen nukahtamista Hiekankantajia lukiessani mietin jo tulevatko ketut uniini, sillä niin paljon niiden kohtaloa mietin, kuka ne haluaa tappaa ja miksi? Silloinkin kun niistä ei suoraan puhuttu, ne vilahtelivat siellä täällä, vajan nurkalla Auran sivusilmän katseessa ja minun omissa ajatuksissani. Yhtä aikaa odotin sekä pelkäsin niiden kohtalon paljastumista. Pitäisikö olla huolissaan myös Aurasta?

Auraksi minusta ei olisi. Nimettömät viestit, kallakimppu tuntemattomalta lähettäjältä. Olisin tullut maitojunalla kotiin ennen kuin kirjasta on kulunut kolmasosa. Ehkä olisin kestänyt hieman enemmän, kenties pikkuisen pidempään, jos minun oma henrini olisi saarella kanssani. Auran Henri jätettiin jostain syystä aivan statistin rooliin ja siihen olin pettynyt. Camilla ja hänen ja Auran nopeasti kehittyvä ystävyys nousi tärkeimmäksi ihmissuhteeksi Auran ja Henrin suhteen ohi. Olisin ennemmin jättänyt vaikkapa Auran äidin vallan pois ja kasvattanut Henrin roolia. Kaikki muu oli mielestäni onnistunutta, mutta tässä sopassa oli makuuni liikaa eri ainesosia.

Tiheätunnelmainen ja samalla jollain tapaa herkkäkin romaani oli kiinnostavaa vaihtelua etenkin tällaiselle lukijalle joka ei dekkarihyllyllä vieraile.

lauantai 6. toukokuuta 2017

Novellit kunniaan -haasteen koonti



Reader why did you marry me -blogissa julkaistiin viime marraskuussa loistava
Novellihaaste. Lähdin tähän mielelläni mukaan, koska oma suhteeni novelleihin on hyvin kahtiajakoinen. Vierastan niitä hieman edelleen, mutta olen opettelemalla opetellut niitä lukemaan ja jonkin verran tai oikeastaan ihan kivastikin oppinut niistä nauttimaan. Olen huomannut, että eniten saan irti niistä jotka käsittelevät rakkautta ja ihmissuhteita yleensäkin. Koen että niistä saa todennäköisimmin aikaan tarinoita joissa lyhyempäänkin sivumäärään saadaan alku ja loppu ja jonkinlainen kehitystarina jota kaipaan paitsi romaaneissa myös novelleissa.

Mitä sitten luin? 
Aloitin Katja Ketun Piippuhylly -kokoelmalla ja suorastaan nautin sen lukemisesta. Tarinat olivat aidosti kiinnostavia ja siinä missä minulla on monesti vaikeuksia lukea montaa varsinkin saman kirjailijan novellia peräkanaa, Piippuhylly eteni mukavasti. Kirjoitin Piippuhyllystä ja Ompun novellimaratonista yhteispostauksen. Piippuhyllyssä on 10 novellia. 

Novellimaraton! Mikä loistava idea! Joulunaluskiireistä huolimatta moni otti osaa, minä myös :-)
Maratonilla luin 24 novellia seuraavista kokoelmista:
Granta 7: Koti (4 kpl)
Sanasinfonia, novelleja Sibeliuksesta (4 kpl)
Novellit 2016, Martti Joenpolven novellikilpailu (4 kpl)
Helmi Järviluoma: Ja katsella hain hampaita (5 kpl)
Suvi Vaarla: Täydellisiä ihmisiä (7 kpl)
Näistä maratonilla lukemistani novelleista löytyy myös oma postaus.

Maratonähkyn jälkeen luin loppuun Järviluoman kokoelman koska se oli mieleisin. Siitä kertyi 6 lisää. Myös Vaarlan kokoelman luin loppuun joten siitä lisätään 10.
Sen sijaan Granta, Sanasinfonia ja Joenpolven novellikilpailukokoelma jäivät kesken. 

Näiden jälkeen -hups- unohdin haasteen muutamaksi kuukaudeksi, kunnes törmäsin siihen kirjablogissa ja aloin katsella luettavaa kirjaston sivuilta. Tällä kertaa teki mieli lukea vanhempia novelleja ja lainasin mm 1960-luvulla koottuja novelleja. 




Löysin Kustannusosakeyhtiö Lehmuksen vuonna 1965 julkaiseman kokoelman nimeltä Rakastaa ja luin kaikki sen 12 novellia. Mukana oli sekä tuttuja nimiä, ainakin Veijo Meri ja Timo K. Mukka, mutta suurin osa oli minulle ennestään tuntemattomia kirjailijoita. Osassa novelleista oli huumoria, osassa aika härskiäkin tekstiä. Monessa novellissa korostui selvästi seksuaalinen vapautuminen, nyt voitiin kirjoittaa kaikki mitä mieleen tuli. Esimerkiksi Pekka Kejosen novellissa Pikku Naisia; Kesän tuleminen tapahtui oudosti. Se valui kaupunkiin kuin sperma. Ihan oikeasti, eihän me edes nykyään (vai enää nykyään?) puhuta noin. 
Tavallaan pidin Kauko Aallon Se Oikea -novellista jossa kerrotaan henkilöistä A ja B.
A ja B tulevat ulos kirjastosta. Pakkasta on yli kaksikymmentä astetta, kujassa ovat koivut huurteessa. Koivukujassa A ottaa B:tä kädestä ja tekee jonkin kysymyksen, johon hän saa myöntävän vastauksen. A ja B menevät naisten asuntolaan, jonne meneminen on A:lta ankarasti kielletty. Sitä ei ole kuitenkaan niin ankarasti, etteikö A menisi sinne tässä tilanteessa. Päästyään huoneeseen he istuvat vuoteelle. Henkilö B kertoo nyt kaikki A:lle ja ja A kertoo kaikki henkilölle B. He kertovat kaiken toisillensa, niinkuin voidaan ilmaista lauseella "he kertoivat kaiken toisillensa".
Tauno Yliruusin novelli Herra ja Rouva V oli kokoelman suosikkini. Herra V on hautautunut pitkästyttävään työhönsä verotoimistossa, Rouva V on kotirouva. Kun Herra V tulee töistä kotiin, Rouva V muistuttaa että heille on tulossa myöhemmin illalla vieras. Nuori nainen, jonka Rouva V on tavannut kaupungilla. Pian lukijalle selviää että luvassa on ujostelevaa kimppakivaa! Herra V kuitenkin luulee, että Rouva V on keksinyt tällaisen roolileikin, kunnes ovikello soi...

Toinen 60-luvun löytö oli Tammen kustantama 27 pohjoismaista kertojaa vuodelta 1964. Tämän kokoelman kanssa otin loppukirin haasteeseen, sillä luin yhteensä 8 novellia eilen ja tänään automatkalla. Luin osan novelleista ääneen miehelleni, toimin siis äänikirjana. 
Luin yhden islantilaisen (niitä oli vain kaksi),  kolme tanskalaista, kolme norjalaista ja yhden ruotsalaisen kirjailijan novellit. 
Esimerkiksi norjalaisen Gunnar Bull Gundersenin Regretto kertoo naisenkipeästä merimiehestä, joka satamakaupungissa törmäsi jonkinlaiseen mielenosoituskulkueeseen. Käy ilmi, että naiset odottavat Regrettoa, illalla konsertoivaa kuuluisaa muusikkoa johon hameväki on hullaantunut. Merimies suuntaa samaan konserttiin ajatuksenaan, että jonkin näistä lemmenkipeistä naisista hän onnistuu kellistämään vuoteeseensa. Sen sijaan hän päätyy viettämään loppuiltaa mammanpoika Regretton kanssa, joka onkin enemmän kiinnostunut miehistä. 
Tanskalaisen Leif Panduron novellissa Kaikista paras maailma! seitsemänvuotias Henrik elää vanhempiensa kanssa onnellista elämää, tai eläisi ellei hänellä olisi riesana pikkusisko Sofieta. Tyttö saattaa hänet jatkuvasti vaikeuksiin joihin Henrik ei ole syyllistynyt ja Henrik toivookin, että sisko katoaisi. Niin tapahtuu, sisko haihtuu kuin ilmaan. Henrik tajuaa omaavansa yliluonnollisia kykyjä ja pyrkii käyttämään niitä säästeliäästi, mutta vahinkoja sattuu ja sitä nyt vain tulee haihdutettua ikäviä ihmisiä ja vahingossa läheisiäkin. 



Yhteenlaskun aika.
Olen lukenut yhteensä 70 novellia kahdeksasta eri kokoelmasta. Suurin osa niistä on ollut suomalaisia, nykyhetkestä sekä 1960-luvulta, sekä nuo kahdeksan 1960-luvulla kirjoitettua novellia muista pohjoismaista. En asettanut itselleni mitään määrällistä tavoitetta joten osaan olla tyytyväinen saldooni. 

Veikkasin Ompun haasteessa, että kaikki osallistujat yhdessä lukevat haasteeseen 717 novellia. Nyt tajuan veikkaukseni olevan aivan naurettavan pieni! Huomenna näemme todellisen saldon ja olen todella utelias! Kiitos Ompulle haasteesta ❤

keskiviikko 3. toukokuuta 2017

Luetut mutta bloggaamatta jääneet, osa I

Saadakseni kirjat kiertoon muillekin kirjaston asiakkaille, tarvitaan nyt järeitä keinoja!
(Osa on kirjoitettu muistiin jo viime vuoden puolella.)

Yksikään seuraavista kirjoista ei todellakaan ole jäänyt bloggaamatta siksi, ettei kirja olisi huomiota ansainnut. Päinvastoin, joukossa on helmiä. Mutta välillä kirjaan saattaa tulla varaus niin lähellä sen eräpäivää, etten ehdi siitä enää kirjoittaa lainauksineen kaikkineen, tai sitten olen saanut viikon vippilainan juuri ja juuri luettua, mutta siihen aika on loppunutkin. Niinpä ajattelin tehdä erittäin lukupäiväkirjamaisen yhteenvedon näistä teoksista.

Milana Busquets: Tämäkin menee ohi 
Nelikymppinen espanjatar matkustaa äitinsä hautajaisten jälkeen merenrantahuvilalle ja pohtii suhdetta äitiin ja elämänsä miehiin. Kirja oli hieman lian outoa tyyliltään minulle, espanjalaista nykykirjallisuutta oletan. Näin lyhyen kirjan lukee silti aika nopeasti. ***

Tommi Kinnunen: Lopotti 
Neljäntienristeyksestä tuttu sokea tytär jatkaa suvun tarinaa. Helena on vasta 9-vuotias, kun tulee lähetetyksi sokeainkouluun Helsinkiin. 50-luvulla tämä tuntui oikealta toimintatavalta; koulussa Helena oppii miten ollaan erottumatta toisista, näkevistä. Miten pitää oppia kävelemään ryhdikkäästi kuin näkisi minne kulkee, miten pitää opetella laskemaan askelten määrät tutuille välimatkoille. Vähitellen hän oppii kulkemaan Helsingissä, vähitellen hän tutustuu myös tulevaan mieheensä Kariin. Ensin ajattelin, ettei uusi kirja voi vetää vertoja Neljäntienristeykselle, mutta oli tämäkin vaan kova veto Kinnuselta. Muitakin kiinnostavia henkilöitä kirjassa on, mutta Helenan kohtaloa luin järkyttyneenä. En ollut osannut kuvitella millaista sokean lapsen ja nuoren elämä on tuohon aikaan (ja kuitenkin niin vähän aikaa sitten!) ollut joten koin kirjan olevan paitsi viihdyttävä myös opettavainen. ****1/2

Linn Ullmann: Rauhattomat 
En ollut lukenut aiemmin mitään Ullmannin kirjaa, vaikka Rauhattomat on hänen kuudes romaaninsa. Tähänkin tartuin lähes yksinomaan hänen kuuluisien vanhempiensa takia. Linn kun nauhoittaa isän kanssa käymiään keskusteluja ja siinä samassa muistelee millaista oli elää kuuluisan äidin kanssa. Yhdessähän he kaikki kolme eivät koskaan asuneet, mutta isällään Linn vietti lomat, osana tämän suurta lapsikatrasta. Kirja on ihan kiinnostava, muttei  juurikaan houkuttele lukemaan enempää. **1/2

Laura Honkasalo: Eropaperit 
Eletään 60-lukua. Mennään naimisiin, tehdään lapsi, sitten toinen, mies rakastuu toiseen, haluaa eron, haluaa lapset. Rumaahan siitä tulee. Eropaperit on kaukana viihteellisestä romaanista, sillä lapsia, etenkin vanhempaa tytärtä, käytetään julmasti hyväkseen prosessissa saada lapset pois äidiltään. ****+


Lukuseurani ei ollut erityisen levotonta 😉

keskiviikko 26. huhtikuuta 2017

Kirsti Ellilä: Arpapeliä



Kirsti Ellilä: Arpapeliä 
Karisto 2016
288 sivua


Entinen työväen asunto-osakeyhtiö oli purku-uhan alla mutta upealla paikalla joen partaalla, kaupungin keskustan katveessa. Isovanhempien perinnön turvin Mia ja miehensä Markku ostivat koko korttelin itselleen ja perustivat Villa Toivon. Lasten ollessa pieniä vuokraemännän rooli oli sopinut hyvin yhteen kotiäidin roolin kanssa ja lasten muutettua kotoa Mia ei vain tullut palanneeksi työelämään. 

Villa Toivossa asuu pitkäaikaisvuokralaisia laidasta laitaan. Molla ja Piupau, rastatukkaiset nuoret jotka odottavat esikoistaan ja elävät myymällä unisieppareita ja dyykkaamalla ruokansa roskiksista. Korpisen pariskunta joka purjehtii ympäriinsä ja tarvitsee paikan lähinnä tavaroilleen. Kitaristi Tolonen, Mian vanha ystävä joka oli opiskellut samaan aikaan konservatoriossa. Uusimpana Mian siipien suojaan on muuttanut Kolumbus. Lehti-ilmoituksessa oli etsitty koteja yksin Suomeen tulleille alaikäisille turvapaikanhakijoille ja Mia oli ottanut yhteyttä mielessään suurisilmäinen pikkutyttö. Kun heille tulikin 17-vuotias kamerunilaispoika, raamikas lähes aikuinen, Mia oli sopeutunut tilanteeseen nopeammin kuin Markku.

Kesken kaupunginosan vuotuisen pihakirppistapahtuman ja Kolumbuksen isännöimän kamerunilaisen ruokamyynnin Villa Toivosta loppuu veden tulo. Kun Mia yrittää selvittää saako pihakaivosta käyttökelpoista vettä, tupsahtaa kaivolle Ilmariksi esittäytyvä mies joka jää auttelemaan Miaa. Lähtiessään mies antaa vielä Mialle raaputusarvan, kertoen että hänellä on tällainen hassu tapa ilahduttaa kohtaamiaan ihmisiä arvoilla. 

Sitten pelataan arpapeliä.

Villa Toivo on aika kliseinen nimi kirjan kaltaiselle yhteisölle. Eipä Arpapeliä muutenkaan tarjoa isoja yllätyksiä. Se on viihteellisempi kuin odotin luettuani aiemmin yhden Ellilän romaanin, Tuntemattomat. Lähinnä käsitellään elämän valintoja etenkin rahatilanteen kannalta sekä yhteisöllisyyttä ja sivutaan luottamusta sekä turvapaikanhakijatilannetta. Kolumbus kun on saanut kielteisen päätöksen ja odottelee valituksen tulosta.


perjantai 21. huhtikuuta 2017

Maaria Päivinen: Kellari

Luottamus on jokaisen talon perusta, todetaan talomainoksessa.
Kellari-romaanissa Vilman mies on pettänyt
tämän luottamuksen kohtalokkain seurauksin.

Maaria Päivinen: Kellari 
Into 2016
294 sivua 


Vilma on yhdeksän vuotta sitten Islantiin muuttanut ja siellä perheen perustanut suomalaisnainen. Hänellä on mies ja kaksi tytärtä, alakoulua käyvä Silvia ja taaperoikäinen Stella. 

Kuulostaa idylliseltä perhe-elämältä, muttei enää ole sitä. Mies on rikkonut heidän avioliittonsa, ilmoittanut tylysti muuttavansa heidän yhteisestä talostaan Reykjavikiin, kerrostaloasuntoon Svanan, elämänsä uuden rakkauden kanssa. Ehkä Vilma olisi vielä jotenkin kestänyt tämän, mutta nyt, vuosi eron jälkeen, esikoistytär on alkanut jatkuvasti naukua isänsä perään. Päivästä toiseen Silvia hokee samaa mantraa; Äiti on tyhmä paskapää-äiti jonka takia isi on lähtenyt, Svala on niin kauniskin, Silvia haluaa muuttaa isin ja Svalan luo Reykjavikiin. Ilman Silvian jatkuvaa valitusta Vilma ei ehkä olisi teljennyt miestä kellariin.

Kun he olivat muuttaneet taloon, mies oli rakentanut kellariin äänieristetyn studiotilan jossa teki musiikkiaan. Siellä tämä viihtyi, kopissa omissa maailmoissaan. Nyt saa viihtyä siellä loppuikänsä tuumaa Vilma, kolkkaa miehensä tajuttomaksi ja raahaa kellariin. Miestä toki etsitään, poliisit, Svala, miehen vanhemmat, kaikki soittelevat, eikö Vilmalla ole mitään pientäkään aavistusta missä mies voisi olla? Vilma vastailee kauhistuneena, hän osaa pitää pokkansa, hän tietää että mies on kellarissa hänen jalkojensa alla ja sillä mennään. 

Kellaria hallitsi hämärä, ulkona viuhui puuskainen talvimyrsky. Vilma avasi luukun ja toisteli olevansa järjissään ja hereillä. Piti päivittäin varmistella ja uskotella itselleen, ettei ollut hullu, sillä mies sihisi tämän tästä hänen korviinsa mielisairaan määritelmiä ja räksytti kirosanoja. Milloin Vilma oli sekopää, milloin skitso ja psykopaatti, umpihullu, aivoton narttu, häiriytynyt lehmä, latvasta laho, saamaton noita-akka, pimeä ämmä, takakireä kontrollifriikki, kieroutunut tappaja. 
Joskus teki mieli soittaa siskolle, äidille tai Ninalle, kenelle tahansa, ja kysyä mitä mieltä he olivat Vilman mielen tasapainosta, mutta onneksi hän saattoi punnita sekä rikoksen laadun että järjellisyytensä itsekin. Hän vain oli, yksinkertaisesti, heikkona hetkenään tehnyt halpamaisen mutta kohtalokkaan tempun äidinvaistojensa ajamana, ja sen kanssa oli opittava elämään, niin hänen kuin miehenkin. 

Vilman naapurissa asuu 72-vuotias leskeksi jäänyt Ingiđur. Nainen tietää Vilman elämästä enemmän kuin Vilma arvaakaan, sillä Ingiđurilla on hyvät kiikarit. Nyt Ingiđurissa on herännyt erityinen huoli Vilmaa kohtaan, koska nainen on selvästi rauhaton. Ingiđurissa on herännyt suojelunhalu. Hän ei koskaan tullut äidiksi, mutta voisi nyt ryhtyä äidiksi Vilmalle. Nyt voisi olla juuri sopiva hetki tehdä se mitä Ingiđur on jo pitkään halunnut tehdä, mennä Vilman ovelle ja esitellä itsensä. 

"Eikö ole kaunis päivä", hän sanoi ja levitti kätensä, käänsi päätäkin, jotta aurinko varmasti pääsisi oikeuksiinsa.
Mutta Vilma ei innostunut auringon keltaamista hangista tai läikehtivästä valosta, vaan alkoi sulkea ja tiuskaisi:
"Minulla ei ole aikaa."
"Tiedäthän sinä minut? Minulle tuli yllättäen sellainen olo, että meidän pitäisi tutustua."
"Tutustua."

Vilma ei halua tutustua yhteenkään yksinäiseen ja liian uteliaaseen vanhukseen joka voi pahimmillaan pilata kaiken, löytää kellarin asukin. Mutta Ingiđur ei anna periksi.

Kellarin asetelma on herkullinen. Vilma toimii eikä vain meinaa. Kuka meistä ei joskus mielisi tehdä radikaaleja, laittomiakin ratkaisuja, mutta järki sanelee päätökset. Onko Vilma siis menettänyt järkensä vai meneekö kaikki pimahtamisen piikkiin? Kellaria piti ahmia, halusin tietää miten käy. Mietin pääseekö mies pakoon vai löytääkö Ingiđur hänet, telkeääköhän Vilma Ingiđurinkin kellariin? Samaan aikaan tuli miettineeksi mielen ailahduksia ja mihin kaikkeen mustasukkaisuus voi ajaa. Oliko Vilma mustasukkaisempi miehestään vai esikoistyttärensä rakkaudesta? 

Tykästyin Päivisen suorasukaiseen tyyliin. Te jotka olette lukeneet hänen aiempia kirjojaan, ovatko ne saman tyylisiä? 


lauantai 15. huhtikuuta 2017

Mila Teräs: Jäljet


Mila Teräs: Jäljet 
Karisto 2017
285 sivua 

Mila Teräs on tarttunut uusimmassa romaanissaan erittäin mielenkiintoiseen aiheeseen, yhteen kuuluisimmista ja arvostetuimmista (nais)taidemaalareistamme, Helene Schjerfbeckiin. 

Romaani rakentuu kahdelle aikatasolle. Syksyllä 1945 Helene on jo iäkäs, paljon nähnyt ja elämää kokenut nainen, joka asuu sotaa paossa Ruotsissa, Saltsjöbadenin kylpylähotellissa. Hän maalaa vielä yhtä, viimeiseksi jäävää omakuvaansa ja käy samalla mielessään keskusteluja maalari"sisarensa" Helena Westermarckin kanssa ja näin toisella aikatasolla muistelee lapsuuttaan ja sitä miten pääsi osalliseksi taideopintoihin.

- Katsokaa, neiti Ingman! Elin sanoo heti, kun opettaja on saapunut huoneeseen. - Katsokaa, mitä Elli on piirtänyt!
Elin esittelee malttamattomasti piirustuksiani Lina-tädille, tämä ja tämä ja tämä, tyttö hohkaa kuin uuni.
Kun Lina-täti katsoo kuviani, hänen kasvoilleen kierähtää valo, joka pehmentää katseen ja vapauttaa suun seudun: 
- Niin lystikkäitä, niin taidokkaasti piirrettyjä.
Hänen valossaan minä kasvan. 

Helenen taiteilijanuran alku oli takkuinen, eikä kotoa tullut kannustusta. Isä oli kuollut ja jättänyt jälkeensä vain pienen eläkkeen. Äiti haluaa Helenen tienaavan rahaa yhteiseen toimeentuloon ja pitää maalaamista koruompeluun verrattavissa olevana ajanvietteenä.

- Köyhien perheiden lapset joutuvat tekemään työtä aamuhämäristä iltaan asti, mutta sinä käyt vain taidekouluja! Von Beckerin yksityisakatemiaa! Se mies on pannut pääsi pyörälle, ei ole muuta kuin von Becker ja..., äiti sylkäisee sanan suustaan kuin kirouksen:
- Pariisi.

Ranskan taideakatemiaan eivät naiset pääse opiskelemaan, mutta yksityisiin akatemioihin kyllä. Ja Pariisiin Helenekin pääsee, 18-vuotiaana.  

Ja sitten jotakin tapahtuu. Jokin syttyy, leimahtaa, tarttuu ensin yhteen meistä, sitten toiseen. Äkkiä työskentelemme kaikki muun maailman unohtaen niin kuin soittaisimme yhteisessä, äänettömässä orkesterissa. Leikittelen hetken rehevällä siveltimellä kuin Renoir, sitten on Degas'n vuoro näyttää virtuoosimainen viivansa.
Parasta ovat nämä hetket ateljeessa. Kun huoneen tärpätintuoksussa teemme työtä uupumatta, vieri vieressä, toverit eri maista, tunnin toisensa jälkeen. 

Pariisissa Helene kohtasi elämänsä suuren rakkauden joka ei tuntunut edes välittävän Helenen raajarikkoisuudesta. Helene kun oli pienenä pudonnut alas rappuset ja murtanut lantionsa eikä köyhillä vanhemmilla ollut rahaa hoitaa Heleneä kuntoon vaan lapsiparka luutui sellaiseksi kuin luutui ja kärsi tästä koko ikänsä. Sulhasen perhe ei kuitenkaan uskonut selitystä vaan luuli Helenen sairastaneen polion ja painosti sulhasen jättämään Helenen. Myöhemminkin Helene kohtasi monia haasteita elämässään. Olla nainen ja taidemaalari, siis haihattelija. Helene ei myöskään saanut tarpeeksi omaa rauhaa toteuttaa itseään, ikääntyvän äidin vaateilta ja kotitaloustöiltä, mikä tuntui ahdistavan häntä enemmän tai vähemmän koko aikuisikänsä. 

Kirjassa on kiehtova, viehättävä tunnelma. En malttanut laskea sitä käsistäni ja lyhyet luvut houkuttelivat lukemaan vielä ja vielä yhden. Tunnelma ei kuitenkaan ole lainkaan sellainen, että onpa hehkeää olla taiteilija ja olenpa jotain erityistä kun olen Pariisissa. Vaikka Helenen unelma olikin päästä Pariisiin JA unelman toteutuminen oli hänelle iso asia, ei elämä sielläkään aina ollut kuin satukirjan sivuilla. 

Olen lukenut Teräkseltä hänen aikuisten esikoisensa, Harmaat enkelit, josta pidin paljon, mutta Jäljissä Teräs on noussut vielä aivan uudelle tasolle. Uskon että Jäljet on vielä loppuvuodestakin mielessäni yhtenä vuoden parhaista lukukokemuksista.


perjantai 7. huhtikuuta 2017

Enni Mustonen: Ruokarouva


Enni Mustonen: Ruokarouva 
Otava 2016
470 sivua 

Ruokarouva on jatkoa Syrjästäkatsojien tarinoille, Mustosen uusimmalle kirjasarjalle. Päähenkilönä sarjassa on Ida, johon tutustutaan pikkupiikana Paimentyttö-romaanissa (2013). Sen jälkeen Ida on palvellut lapsenpiikana Sibeliusten perheessä (Lapsenpiika 2014) ja Albert Edelfeltin studion emännöitsijänä (Emännöitsijä, 2015). 

Ruokarouvassa Ida on aikuistunut ja saanut oman perheen, Kirsti-tyttären. Virallisesti Ida on kunniallinen leskirouva, todellisuudessa vähemmän kunniallinen avioliiton ulkopuolella lapsen synnyttänyt yh-äiti. Nykypäivänä au-lapset ovat arkea, 1900-luvun alussa suuri häpeä. Puhutaanko edes enää au-lapsista?

Ida on elänyt Kirstinsä kanssa kahdeksan vuotta Ruotsissa, professorin taloudenhoitajana, mutta muuttaa tältä saamansa pienen perinnön turvin takaisin Suomeen. Eletään vuotta 1914. Rahat Ida investoi pienen perheensä tulevaisuuteen ja ostaa Espoon Albergasta (Leppävaarasta) vanhan huvilan josta kunnostaa täysihoitolan apunaan kirvesmies Iisakki. Asukkaiksi tulee lehti-ilmoitukseen vastaten kaikenlaista, mutta toki kunniallista miestä ja naista, niin opiskelijoita kuin työssäkäyviä. 

Tuttuun tapaan Ida tutustuu moniin Suomen kulttuurielämän tunnettuihin nimiin. Täysihoitolan naapurina asuu kuvanveistäjä Ville Valgren (tunnetuin työ Havis Amanda) ja täysihoitolan asukkaana Leevi Madetoja. Istahtaapa pöytään välillä viihteellä oleva Eino Leinokin.

Täysihoitolan pitäminen on kovaa työtä ja kovemmaksi se käy kun sodan uhka leviää Suomeenkin. Siitä huolimatta että niin venäläiset kuin saksalaisetkin sotilaat näkyvät Albergassakin ja ruokatarvikkeista on pulaa, taikoo Ida vähintään puuroa vieraidensa illallispöytään. Idan "reirallisuus" näkyy Ruokarouvassakin, kun täysihoitolan emäntä hinnoittelee huoneensa sen mukaan mitä vuokralainen pystyy maksamaan, vaikka se onkin itseltä pois. Kansalaissodan vuodet ovat Idalle pärjäämistä ja yhteen hiileen puhaltamista. Ja vaikkei hän itse olekaan poliittisesti millään tavalla aktiivinen, samaa ei voi sanoa kaikista täysihoitolan asukkaista.

Idan kasvua pienestä paimentytöstä aikuiseksi ja itselliseksi naiseksi on ollut ilo seurata. Manninen saa Idan tuntumaan niin läheiseltä, yhtä oikealta henkilöltä kuin hänen kohtaamansa suurmiehet. Historiallisten tapahtumien puiminen jää Mustosen romaaneissa vähemmälle kuin monissa muissa historiallisissa romaaneissa. Sen sijaan keskitytään enemmän tavallisen, ei millään tavalla politiikassa mukana olevan arjen sankarin elämään. Seuraavassa osassa, Ruokarouvan tytär, Kirsti lienee saanut jo paljon ikää lisää. Tämä Mustos-fani jonottaa jo uutta osaa kirjastosta.

Kirjan olen jo palauttanut kirjastoon, joten kuva kustantajalta. 



torstai 6. huhtikuuta 2017

Helena Sinervo: Armonranta


Helena Sinervo: Armonranta 
Wsoy 2016
400 sivua

Loppuvuodesta 2006 Helena saa puhelun Pikonlinnan sairaalasta. Helenan isä on heikossa kunnossa, hänellä on todettu nopeasti etenevä keuhkosyöpä. Elinaikaa saattaa olla jäljellä muutama kuukausi tai muutama päivä, katsomaan kannattaa joka tapauksessa tulla mahdollisimman pian. Puoliso, Heta, lupaa lähteä mukaan, kuskiksi. Lapsuudenkotiin Helena ei voi mennä, siellä asuu veli, Tarmo, johon välit ovat liian tulehtuneet. Niinpä Helena etsii netistä koiraystävällistä majoitusta Tampereen itäpuolelta ja löytää Armonrannan, lomakodin Teiskossa, Näsijärven rantakallioilla. 

Syyllisyys vihloo matkaan lähtijää, isän luona on tullut käytyä viimeksi kesällä, onko siitä todella jo neljä kuukautta. Mukaan matkalle Helena on pakannut isän hänelle aiemmin luovuttaman salkun, jonka sisältöä hän on vain pintapuolisesti tutkinut. C-kasetteja, jotka natsihenkinen isä on nauhoittanut viisi vuotta aiemmin, kovakantinen muistikirja jossa oli sotkuisia muistiinpanoja ensimmäisen maailmansodan vuosilta, vanha ja haurastunut kirjekuori sisällään oikeuspöytäkirjoja vuodelta 1945. Isä saa Armonrantaan omat sivunsa, kun naiset kuuntelevat kasetteja ajomatkallaan.

Miksi siis sanoin isälle, että hän on ollut riittävän hyvä isä? Säälistäkö? Tilanteen liikuttamana? Vai siksikö, että kaikesta huolimatta rakastin häntä ja halusin hänelle hyvää? Että itsekin tein virheitä ja olin epätäydellinen. Että meitä kaikkia yhdistää juuri se: virheet, vajavaisuus, keskeneräisyys.
Halusin isukin suhtautuvan armollisesti itseensä viimeisinä päivinään, ja se helpotti oloani.

Salkun sisältöä läpi käydessään Helenalle ja Hetalle selviää suvun historia ja samalla he käyvät läpi myös omaa suhdettaan, jossa on yksi iso juopa, kun toinen kipeästi haluaa lasta ja toinen on helpottunut kun hedelmöityshoidot eivät ole tuottaneet tulosta. 

Armonrannassa säilyy kiinnostava jännite. Osansa luo se, että Sinervo on paljastanut romaanin olevan paitsi fiktiota, myös omaelämäkerrallinen. Armokin on kirjassa niin paljon enemmän kuin majapaikan nimi. Itselleenkin pitää osata antaa anteeksi. 

Kirjan olen jo vapauttanut seuraavalle lukijalle, joten kuva kustantajalta.

maanantai 3. huhtikuuta 2017

Mari Manninen: Yhden lapsen kansa


Mari Manninen: Yhden lapsen kansa 
Atena 2016
236 sivua


Kiinan salavauvat, pikkukeisarit ja hylätyt tyttäret. Niistä kertoo Mari Mannisen tietokirja Kiinan yhden lapsen politiikasta.

Kirja ei sovi herkille ihmisille, kuten ei tämä arviokaan.

Luulin tietäväni suht hyvin mistä yhden lapsen politiikassa on kyse ja mitä siitä on seurannut, mutta kirjan luettuani tajusin miten yksipuolisen kuvan olen mediasta saanut. Tiesin, että tyttösikiöitä abortoidaan. Tiesin, että kaksilapsisia perheitä on olemassa. Tiesin, että kiitos tyttösikiöiden abortoinnin naisten ja miesten määrälliset mittasuhteet ovat vinksallaan ja avioliittomarkkinoilla "heikompien" miesten on vaikea löytää vaimoa. Mutta oli niin paljon enemmän mistä en ollut tietoinen ja monet näistä uusista tiedoista järkyttivät. Vai miten itse suhtautuisit haastatteluihin, joissa kerrotaan esim lähes syntymään valmiin vauvan "abortoidun" piikillä vauvan päähän ja piikistä seuraavan sen, että äiti synnyttää seuraavana päivänä kuolleen vauvan? Eihän tämä voi enää millään mittarilla olla järkevää ja hallittua syntyvyyden säännöstelyä, tämä on brutaalia julmuutta. 

Paikallishallinnon osuus ja mielivaltaisuus on ollut suuressa roolissa siinä, miten rajuihin toimenpiteisiin lasten lukumäärän säännöstelyssä on ryhdytty. Kaikissa kylissä oli syntyvyydensääntelystä vastaava henkilö, jonka tehtävänä oli pitää kirjaa kylän naisten kuukautisista. Perhesuunnitteluvirastot ovat työllistäneet puoli miljoonaa ihmistä kerrallaan. Manninen kertoo, että vaikein haastateltava löytää oli tällainen kylävahti, kylän vihatuin ihminen. Maaseudulla oli yleensä mahdollista saada lupa toiseen lapseen vähintään neljän vuoden ikäerolla mikäli ensimmäinen lapsi oli ollut tyttö, mutta toisaalta 2000-luvulle saakka kylissä oli tiukat kiintiöt montako ylimääräistä vauvaa sai luvan syntyä. Lupa piti hakea ennen raskautta ja aikaa raskaaksi tulemiseen oli vuosi, tiukkaa peliä siis. Kuukautiset kirjattiin siis kylävahdin vihkoon ja vielä 90-luvulla monissa valtionyhtiöissä oli seinällä kuukautistaulut, joihin naisten piti merkitä kuukautiskiertonsa. BBC:n dokumentti viime vuodelta kertoi löytyvän alueen, jossa naisille tehdään neljästi vuodessa terveystarkastus, vain varmistaakseen etteivät naiset ole luvatta raskaana. Joku voi sanoa tätä kaikkea onnistuneeksi syntyvyydensääntelyksi, toinen nöyryyttämiseksi. Luvattomia raskauksia ei ole välttämättä tarvinnut keskeyttää, mikäli perheellä on ollut varaa maksaa kallis sakkomaksu. Luvattomasta lapsesta on kuitenkin saattanut saada potkut töistä eivätkä lapset ole välttämättä saaneet viranomaisilta papereita, eli heitä ei ole virallisesti edes olemassa. Ilman papereita ei voi saada koulutusta, töitä eikä puolisoa. 

Yhden lapsen politiikasta on seurannut jotain hyvääkin. Ehkäisy on kaikille ilmaista. Eniten ovat kuitenkin hyötyneet tytöt, he joiden on annettu syntyä. Perinteisesti kiinalaiset ovat arvostaneet vain poikia, sillä poika on se joka elättää iäkkäät vanhemmat, perii omaisuuden, jatkaa nimeä ja maatilaa, tuo arvostusta ja kunniaa ja voi uhrata suvun edesmenneiile jäsenille. Tytöistä on vain kuluja ja toisekseen, tytöthän naidaan pois, toiseen sukuun. Valtaosa tyttölapsen vanhemmista on kuitenkin tyytynyt kohtaloonsa ja pikkuhiljaa myös tyttöjä on lähetetty lukioihin ja yliopistoihin. Mannisen haastattelema ainokainen tytär opiskeli lakia ja journalismia ja jatkaa parhaillaan opintojaan Australiassa. Jos perhe olisi saanut anomansa luvan toiseen lapseen ja saanut toivomansa pojan, olisi tytär todennäköisesti päätynyt töihin kauppaan tai tietullikopille ja hänen palkkansa olisi käytetty veljen kouluttamiseen ja veljen asunnon hankintaan. Kiinassa kun vanhemmat perinteisesti ostavat asunnon pojalleen ja sen rahoittamiseen osallistuu koko lähisuku. Koskaan aiemmin ei Kiinassa ole panostettu tyttöihin niin paljon kuin nyt. Ainakin osittain tämä tarkoittaa sitä, että koulutettuihin tyttäriinkin luotetaan vastuunottajina. Ainokaisia kohtaavat suuret odotukset sukupuolesta riippumatta. Täytyy menestyä opinnoissa, hankkia hyvä ammatti ja löytää puoliso jonka kanssa hankkia se lapsi tai kaksi.

Kiinassa kasvaa nyt toisaalta paperittomia, toisaalta isovanhempien silmänteriä, keisarin tavoin palvottuja ja paapottuja ainokaisia. Toisaalta nuoria naisia joilla on valta valita avioliittomarkkinoilla, toisaalta miehiä joiden vanhempien pitää ostaa pojalleen morsian jostain toisesta Aasian maasta ja toivoa ettei tämä karkaa. Suuri huoli on myös heillä joiden ainokainen kuolee ja äidillä on jo liikaa ikää uuteen vauvaan. Aika näyttää, miten nykyinen kahden lapsen politiikka muuttaa tilannetta, vai muuttaako. Moni on nykyään tyytyväinen pieniin perheisiin, yksi riittääkin lapsiluvuksi.


perjantai 31. maaliskuuta 2017

Karoliina Timonen: Kesäinen illuusioni


Karoliina Timonen: Kesäinen illuusioni
WSOY 2015, 165 sivua 


Olen lukenut ja kirjoittanut kaiken alla olevan loppukesästä '15! Kävin kuvaamassa mielestäni hienoja kuvia Tesomajärvellä - ja hukkasin ne. Vasta nyt, maaliskuussa '17, löysin kuvan puuttumisen takia postaamatta jääneen arvion. Lainaan siis kuvan kustantajalta. Sitten sinne loppukesään 1,5 vuoden taa. Kirjan tunnelman muistan vieläkin, ja missä sitä ahnehdin.

----

Luin Karoliina Timosen Kesäisen illuusioni elokuun lopun helteiden aikaan ja voin todeta että siinä oli kirja paikallaan! Kirjassa eletään kuuman alkukesän aikaa, voi kunpa meilläkin olisi ollut sellainen ;-) Timosen esikoisromaanista (jota minä en ole lukenut) tuttu Klarissa on päätynyt asumuseroon ja vuokrannut kesänviettopaikakseen pienen saaren jonka ainokaisessa talossa hän asuu. Kesän mittainen tauko puolisosta ja saaren rauha ja kauneus on se mitä Klarissa juuri nyt kaipaa. Syksyllä kaupunkiin palatessaan hän olisi ehtinyt ajatella minne suuntaan jatkaa Teemun kanssa ja tekeillä oleva romaanikin olisi edennyt jo mukavasti. 

Naapurisaaren huipulla kohoavaan huvilaan on vihdoin tullut asukas. Kesä on helteinen, ilma seisoo paahtavana ja painostavana ja yhtä aikaa Klarissa tuntee itsensä sekä yksinäiseksi mutta myös jotenkin kiusaantuneeksi, kuin oma rauha ja yksityisyys olisi mennyttä. Hän kuulee miehen soittavan Nina Simonea ja tuntee miehen polttamien sikareiden tuoksun. Kun päiviä kuluu, eikä Klarissa ole vieläkään tavannut naapuriaan, hän päättää tehdä aloitteen ja soutaa Variskallioon. Tästä alkaa jännittävien tapahtumien ketju.

Aloin lukea kirjaa lukumaratonin päätteeksi, tilanteessa jossa olisi voinut kuvitella kaipaavansa hiukan huilia paljosta lukemisesta. Mutta tätä kirjaa ei niin vain laske käsistään. Kellon piipatessa lukuajan päättyneeksi painoin vain sivumäärän mieleen ja jatkoin samaa kyytiä vielä viitisenkymmentä sivua, niin koukuttunut olin Kesäisen illuusioni latautuneeseen tunnelmaan. Ja heti kun pystyin muilta häiriötekijöiltä jatkamaan, palasin taas Klarissan ja Olavin seuraan. Minähän en lue dekkareita, joten en ollut aikoihin lukenut mitään näin tiheätunnelmaista ja nautinkin kovasti tästä jännityksen tunteesta ja täydellisen kesälukemiston annista. Täydet viisi tähteä!


Kirsi Vainio-Korhonen & Anu Lahtinen: Lemmen ilot ja sydämen salat - Suomalaisen rakkauden historiaa


Kirsi Vainio-Korhonen & Anu Lahtinen: 
Lemmen ilot ja sydämen salat - Suomalaisen rakkauden historiaa 
Wsoy 2015
268 sivua


Lemmen ilot ja sydämen salat on katsaus suomalaiseen rakkauteen. Se lähtee liikkeelle keskiajalta, pohdiskellen puolison valintaa aikana jolloin maaseudulla arvostettiin työteliäisyyttä ja elinvoimaisuutta ja paremmissa piireissä syntyperää ja varallisuutta, ja päätyen naisten itsemääräämisoikeuteen ja 1970-luvun seksuaaliseen vallankumoukseen ehkäisypillereiden yleistyttyä Suomessakin. Tähän väliin mahtuu pohdintoja kuten keskiajan ritariromantiikan kaiut romanttisine balladeineen, esiaviollisten suhteiden kirjo, kaksinnaimisesta tai aviorikoksesta annetut kuolemantuomiot, kirjeenvaihdot ja avioliittoneuvottelut, miesten väliset tunteet sekä lapsenrakkaus "Kunnioitettua ja hellästi Rakastettua Äitiä" kohtaan. Kirjassa on sekä kuvitusta että runsaasti kirjallisia esimerkkejä muun muassa kirjeistä, päiväkirjoista ja oikeuden päätöksistä. 

Sydämeni rakas äidinäiti! Koska olette aina ollut minulle äidillisen hyväntahtoinen ja myötämielinen, turvaudun minä siksi teihin nyt täydellisesti sydämeni rakkaana isoäitinä, jotta edistäisitte puolestani tätä minun avioliittohankettani, minä puolestani tulen aina olemaan teitä, rakasta äidinäitiäni kohtaan nöyrä ja altis poika.

Näin pyysi Krister Klasinpoika Horn morsiamensa äidinäidiltä, tunnustaen näin muidenkin sukulaisten vaikutusvallan isien ja veljien naittajavallan rinnalla. 

Lemmen ilot ja sydämen salat on kiinnostava tietopaketti rakkauden ilosta ja tuskasta, säännöistä ja niiden rikkomisesta. Se osoittaa miten eri tavoin yhteiskunta on suhtautunut rakkauteen ja rakastavaisiin eri ajankohtina, yhtenä isona määräävänä tekijänä kristinusko.

torstai 23. maaliskuuta 2017

Julian Fellowes: Belgravia



Julian Fellowes: Belgravia 
Otava 2016, 477 sivua 
Alkuteos: Belgravia 2016
Suomennos: Markku Päkkilä


Kesällä 1815 brittiläinen Trenchardien perhe asuu Brysselissä. Herra Trenchard, tavallisen torikauppiaan poika, on päässyt Richmondin herttuan suosioon ja vastaa englantilaisten sotajoukkojen muonituksesta. James Trenchard on pyrkyri, joka oli onnistunut tekemään asemaansa paremman naimakaupan ja haaveilee nousevansa yhä ylemmäs sosioteetin tikkailla. Niinpä heidän Sophia-tyttärensä saama kutsu Richmondin herttuattaren kutsuille saa Jamesin riemastumaan. Kutsun Sophialle perheineen on järjestänyt herttuattaren sisarenpoika, varakreivi Bellasis. Nuoret ovat rakastuneita, mutta ajatus heidän liitostaan on mahdoton. Nuori aatelismies ei valitse itse puolisoaan, eikä Richmondin herttuatar edes tiedä Sophian olemassaoloa.

Juhlinnan ollessa parhaimmillaan kaupunkiin kiirii viesti. Napoleonin joukot, Pariisista liikkeelle lähteneet, lähestyvät uhkaavasti Brysseliä. Tanssisali tyhjenee miehistä, rintama kutsuu kiireellä. Niin monien muiden tavoin nuori Bellasis menehtyy Waterloon taistelussa. Sophia jää suremaan, mutta huomaa pian ettei ole yksin. 

Tähän Sophian hullu haave siis päättyisi: ei skandaaliin, taivaan kiitos, vaan suruun. Tyttö oli elänyt unelmissaan, ja James oli kannustanut häntä, mutta nyt pilvilinnojen kohtalo oli tulla maan tomuksi. He eivät koskaan saisi tietää, oliko Sophia ollut oikeassa ja olivatko Bellasisin aikeet olleet kunnialliset, vai oliko hän, Anne, osunut lähemmäs totuutta, ja Sophia oli ollut pelkkä suloinen nukke, jonka kanssa mies oli leikkinyt sillä aikaa kun hänen joukko-osastonsa viipyi Brysselissä. 

Belgravia tuotiin markkinoille kirjailija edellä, muistuttaen Downton Abbey -tvsarjan faneja siitä, kuka onkaan sarjan käsikirjoittaja. "Downton Abbeyn tekijältä" lukee etukannessa, "Lääkettä Downton Abbey -riippuvuuteen" takakannessa. Kun ensimmäiset bloggaukset ilmestyivät, kirjan lukeneet purnasivat: ei vedä vertoja Downton Abbeylle. Ajattelin että he ehkä odottivat liikoja, mutta nyt kun olen itse kirjan lukenut, en voi valitettavasti kuin todeta saman. Belgravia on ihan ok, viihdyttävä lukuromaani muttei tule jäämään mieleen eikä noussut viime vuonna ilmestyneistä lukuromaaneista kärkisijoille. Olihan siinä juonittelua, mutta kaikki oli liian itsestäänselvää eikä mitään herkullisia yllätyksiä ollut lukijalle tarjolla.